Vallankumous!

 

_________________________________________________________________________

 

 

Ihmiskunnan tulevaisuus on uhattuna. Usko jatkuvaan taloudelliseen kasvuun on vaarallinen utopia.

Kapitalismin sisäiset ristiriidat ovat ylipääsemättömiä. Mitä tehdä?

 

_________________________________________________________________________

 

Teemoja:

 

Todellisen tieteen on aika astua esiin. Ei tästä muuten selvitä.

"Ennen meillä oli tiedettä ja tieteenfilosofiaa, mutta nyt on vain tiedettä." (Wolfgang Pauli)

"Jos kaikki olisi sitä, miltä näyttää, ei tiedettä tarvittaisikaan". (Karl Marx)

Maailman kaoottinen tilanne johtuu järjestelmävirheestä.

Jollei vikaa korjata, elämää ylläpitävä mekanismi rikkoutuu.

Ratkaisun malli hahmottuu, kun ongelmia tarkastellaan ylemmältä tasolta.

Sana "vallankumous" on tieteellinen termi. Se tarkoittaa ristiriitojen ratkeamista yleisellä, korkeammalla tasolla.

Vallankumous käsitteenä ei tietenkään sisällä väkivaltaa. Tarkoitus on päinvastoin eliminoida nykyiset alistamiseen perustuvat järjestelmät. Epäoikeudenmukaisuus on väkivallan paras kasvualusta.

Teoreettisen fysiikan edelleen epäselvä käsite "kenttä" vastannee psykologian puolella lähinnä sekä eläin- että ihmisyhteisöille ominaista, vastaavasti tieteen valinkauhassa olevaa ns. kollektiivista tajuntaa ja tietoisuutta. Luonnossa ja yhteisöissä prosessit etenevät ilmeisesti eräänlaisessa kentässä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tämä näkökulma muodostanee ainakin ajatuksellisen sillan teoreettisen fysiikan ja yhteiskuntatieteiden välille. Tavoitteenamme pitäisi kaiketi olla harmoninen yhteiskunta, jossa kaikki vuorovaikutusmekanismit otetaan huomioon.

Yleisesti on vallalla sellainen käsitys, että vain ns. eksaktit luonnontieteet ovat oikeita tieteitä ja että siten tieteen ongelmien käsittelyyn pitää olla alakohtaisesti pätevä akateeminen tutkijakoulutus. Osittain näin onkin.

Näiden "kovien" tieteenalojen lisäksi ovat kuitenkin olemassa esimerkiksi melko hankalasti hahmottuva sosiaalipsykologia ja yhteiskuntatieteet yleensä sekä teoreettinen fysiikka tiettyine ongelmallisine osa-alueineen. Niissä mennään usein filosofian puolelle, josta siitäkin on toki hyvä jotain tietää. Aina jää kuitenkin runsaasti tilaa myös vapaalle ajattelulle, johon jokaisella on oikeus, itse asiassa jopa velvollisuus.

 

____________________________________________________________________

 

VALLANKUMOUS

 

Kansanvalta

 

Täystyöllisyys

 

4. korjattu painos 2008

 

 

Heikki Sipilä 2008

 

KOMINFORM 2008

 

ISBN 951-96463-3-7

 

TÄSSÄ ESITYKSESSÄ EI OLE KYSYMYS AATEHISTORIASTA, AATTEISTA TAI MIELIPITEISTÄ, VAAN TIETEESTÄ, TIETEENFILOSOFIASTA JA REHELLISESTÄ NÄKÖKULMASTA TODELLISUUTEEN.

 

Periaatteessa on kolme tieteenfilosofista vaihtoehtoa:

 

- Mekaaninen materialismi. Tämä merkitsee sitä, että ihminen elää viettiensä ohjaamana tahdottomasti ja ajatuksettomasti. Hän ei pysty vaikuttamaan omaan elämäänsä eikä muokkaamaan ympäristöään. Materialismista puhuttaessa tarkoi-tetaan yleensä juuri tätä ajatusmallia. Mekaanisen materialismin filosofinen isä on Ludwig Feuerbach.

- Dialektinen idealismi. Tämä tieteenfilosofinen perinne on edellisen peilikuva. "Kansallishenki" tms. ylimaallinen voima ohjaa ihmisen elämää eikä hänellä liioin ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä eikä ympäristöönsä. Dia-lektinen idealismi myöntää kuitenkin mahdollisuuden yksilön kehittymiseen. Dialektisen idealismin arkkitehti on Friedrich Hegel.

- Dialektinen materialismi. Ihmisellä on kehittyvä tietoisuus ja hän kykenee vaikuttamaan omaan elämäänsä sekä muokkaamaan ympäristöään, josta hänellä on myös vastuu. Ihminen ei ole kaikkitietävä, mutta tietämisen mahdollisuuk-silla ei ole mitään periaatteellisia rajoja. Dialektisen materialismin luoja on Karl Marx.

Tässä hahmotelmassa on lähtökohdaksi valittu dialektinen materialismi. Se onkin ainoa "vapaa" valinta. Huomion kohteena olevien teoreettisten ja käytännöllisten ongelmien ja asioiden käsittelytapa määräytyy tältä perustalta.

Ei tämä maailma loppujen lopuksi niin monimutkainen ole. Se on on tehty näyttämään monimutkaiselta. Muutama umpisolmu täytyy vain avata. Sitten kaikki onkin jo helpompaa.

Jospa me tavalliset ihmiset ottaisimme asiat hoitaaksemme. Omin ajatuksin. Kyllä me osaamme. Ei se ole kuin tahdosta kiinni.

 

----------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

VALLANKUMOUS

 

 

 

SISÄLLYS

 

 

Porvarillisesta politiikasta puuttuu teoria....................................................6

 

Teoreettinen fysiikka - ongelmia käsityskykymme äärirajoilla...........................17

 

Teoreettisen fysiikan mysteerit ja parapsykologian ongelmat - sama asia eri näkökulmista?.

..................................................................................................26

 

Virtuaalinen materia - avaus materiakäsitteen laajentamiseen?............................33

 

Tieteenfilosofia - teorian perusta...........................................................................................48

 

Kieli, tiedostaminen............................................................................53

 

Tieteenfilosofiasta ja teoriastakäytäntöön...................................................57

 

Kirjallisuutta....................................................................................68

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 

KAPITALISMI ON SAAVUTTANUT LAKIPISTEENSÄ.

 

Mitä tilalle?

 

"Filosofit ovat kautta aikojen selittäneet maailmaa. Tehtävänä on kuitenkin maailman muuttaminen." (Karl Marx).

Jotkut väittävät, ettei maailman menoa eikä ihmistä voi muuttaa. Eihän se niin ole. Ihmiskunnan historia on jatkuvaa kertomusta siitä, miten ihminen on muuttanut maailmaa ja itseään.

Kaikki riippuu tietämyksemme avaruudesta ja tahtomme suunnasta. Saamme sen, mitä ansaitsemme. Sitä parempaa jälkeä tulee, mitä laajemmalle alueelle tietoisuutemme ulottuu.

"Voiko olla irvistystä ilman kissaa?" (Liisa ihmemaassa, tieteenfilosofinen paradoksi) Tämä paradoksi ansaitsee lähempää tarkastelua. Satukirjaa voi olla hauska lukea, mutta todellisuus saattaa olla vieläkin kiehtovampi.

Käsityksemme todellisuudesta ja tietämyksemme ilmiöiden taustalla vaikuttavista lainalaisuuksista ja vuorovaikutussuhteista ovat ratkaisevia koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Ongelmat eivät ratkea itsestään. Ne ratkeavat suunittelemalla ja suunnitelmien toteuttamisella. Suunnitelmien perustana pitää vain olla oikeaa tietoa. Tämä tieto on olemassa. Sen näkee, jos vaivautuu katsomaan avaraa maailmaa kaupallisen mainonnan ja muun poliittisen propagandan takaa.

Kaikella olevaisella on teoria, tarkoitus ja tavoite. Niin myös hmisyhteisöllä. Poliittiset ratkaisut ilman tämän teorian edes pääpiirteittäistä tuntemista johtavat sosiaaliseen ja ekologiseen katastrofiin.

 

 

Porvarillisesta politiikasta puuttuu teoria.

 

Maailman sosio-ekologinen tila on kaoottinen. Sosiaalinen eriarvoisuus sekä alueellisesti että yhteiskuntakerrostumien välillä on kasvanut ja kasvaa edelleen. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät entisestään. Sosiaaliset epäkohdat kasvavat. Niin sanotuissa hyvinvointivaltioissakin hyvinvointi on katoamassa. Luonnon asettamat reunaehdot paljon puhutulle talouskasvulle on ilmeisesti jo ylitetty. Kaupallinen eduntavoittelu on tuhoamassa sekä ihmisen että luonnon. Emme ehkä vielä kuitenkaan ole lopullisesti hukassa. Meillä on kylliksi tietoa ja tervettä järkeä tilanteen korjaamiseksi. Ajattelemista ja työtä tarvitaan, mutta se kannattaa varmasti.

 

Teoreettinen yhteiskunnallinen ajattelu ei nykyisin ole muotia. Välttämätöntä se kuitenkin on.

 

Ratkaisut eivät löydy pintailmiöitä analysoimalla. On pakko hypätä teorian syvyyksiin ja katsoa, mikä siellä on totta ja mikä ei. Teoreettisten tarkastelujen jälkeen pitää palata jälleen ilmiöpinnalle, mukana konkreettisia ratkaisumalleja. Keskeisinä tieteenalueina ovat valtio-oppi sekä sosiaalipsykologia ja taloustieteet, mutta joudumme luomaan katsauksen myös teoreettisen fysiikan kummastuttavien mysteerien maailmaan. Emme liioin voi sivuuttaa ihmisiä aina askarruttaneita ikuisuuskysymyksiä, parapsykologiaa unohtamatta.

 

Suurtyöttömyys, sosiaaliset ja ekologiset ongelmat, kasvava sosiaalinen eriarvoisuus ja sekä taloudellisen että poliittisen vallan keskittyminen harvalukuiselle valtaeliitille kansallisilla ja ylikansallisilla tasoilla ovat aikamme pulmia, joihin ei nykyisillä poliittisilla järjestelmillä ole ratkaisua.

 

Parlamentaaristyyppiset näennäisdemokratiat eivät ilmiselvästi kykene käsittelemään mittavia ongelmia. Voitaneen puhua järjestelmävirheestä. Mikäli ratkaisuja ei löydy, nämä järjestelmät enemmin tai myöhemmin tuhoavat itse itsensä.

 

Ilmiselvästi virheelliset kehitystrendit pysyvät ja pahenevat. Toimiva järjestelmä kykenisi korjaamaan omat virheensä.

 

Tuotannon automatisointi ja pörssitalouden hallitsemaatomat heilahtelut ovat luoneet kasvavan työttömien armeijan. Työttömien toimeentulosta ja muista perusoikeuksista huolehtiminen on ajan mittaan mahdotonta. Tuotannon ja talouden kasvua hoetaan papukaijamaisesti. Työttömille perustetaan terapia- ja puhdetyörymiä sen sijaan että työttömyyttä todellisuudessa edes yritettäisiin poistaa. Talouskasvun poliittisesta liturgiasta on yhtä paljon hyötyä kuin kirkkoherran rukouksista. Miten taloutta voitaisiin rajattomasti kasvattaa, kun kasvun perustekijät ovat rajallisia? Saadakseen pyöränsä pyörimään kapitalismi pienentää tuotantokustannuksia, erityisesti työvoimakustannuksia. Palkkamenojen vähentäminen johtaa ostovoiman vähentymiseen. Ei talous enää kasva. Se tie on kuljettu loppuun. Kapitalismia voi kiittää menneestä, vaikkapa hyvistä teknologian sovelluksista. Mutta itse järjestelmän aika on ohi.

 

Suuryhtiöiden jättitappiot olivat uusi ilmiö. Voitot laskevat edelleen. Monopoliyhtiöiden ja maailmankapitalismin sortumiskustannuksia yritetään periä vähäväkisimmiltä, mutta lienee helppo ymmärtää, että ei systeemiä voi pelastaa pienituloisimpien elinolosuhteita kaventamalla. Toisaalta esimerkiksi varakkaiden etuisuuksiin eivät päättäjät kajoa. Puheenaihekin on yleensä kielletty.

 

Työttömien määrä ei ole todellisuudessa laskenut, vaikka tilastot on saatu näyttämään kauniimmilta. Kasinopelilä pelataan jälleen, vieläkin suuremmissa kuvioissa kuin viime vuosikymmenen lopulla. Uusi lama luimuilee jo kulman takana, kuten asianlaita kapitalismissa aina on. Lamat seuraavat toinen toistaan ja ne ovat yleensä edellistä syvempiä. Lopulta järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

 

Järjestelmän epäkohtien korjaamisen älyllinen taso ja konkreettiset toteuttamismahdollisuudet ovat samanlaiset kuin variksella tervatulla katolla. Kun nokka lähti, pyrstö tarttui. Kun pyrstö lähti, nokka tarttui. Tuotannon ja myynnin määrää pitäisi kasvattaa. Talouskasvu edellyttää ostovoiman lisäämistä. Tuotantokustannuksia alennetaan muun muassa siirtämällä teollisuutta ns. halvan työvoiman maihin. Tämä ja muu rationalisointi sekä automaatio lisää työttömyyttä emämaassa eikä lisää ostovoimaa missään. Sitten nostetaan veroja, joilla maksetaan työttömyyskorvauksia. Suurimpaan väestönosaan kohdistuva raskas verotus puolestaan vähentää ostopotentiaalia. Suomessa markkinataloutta ylläpidetään verovaroin. Verovaroin pelastettiin taannoin mm. suurimmat pankkimme konkursseilta. Ajatus kapitalismin ylläpitämisestä julkisin varoin on yhtä älykäs kuin käärme, joka syö omaa häntäänsä.

 

Yhdysvallat voidaan monin kriteerein katsoa maailman rikkaimmaksi valtioksi. Siellä lähes kolmannes kansalaisista elää virallisen köyhyysrajan alapuolella. Monien täytyy elääkseen tehdä kahta työtä tullakseen edes toimeen. Samaan aikaan maan työttömien lukumäärä on suuri, joskin tilastollisten vippaskonstien vuoksi vailla selkeää lukuarvoa. Teollisuusjohtajat väittävät olevansa tyytyväisiä yhtiöittensä vuosituloksiin.

 

Voivat toistaiseksi ollakin.

 

Kapitalismin alamäessä esiintyy aaltoilua. Sattaa esiintyä hetkellisiä noususuhdanteitakin. Ei niistä kuitenkaan työttömille eikä muille vähäväkisille mitään hyötyä ole. Kyse ei sitäpaitsi ole vain rahasta. Kyse on ihmisyydestä, ihmisenä olemisen oikeudesta. Sille ei ole tilaa kapitalismissa, joka heikentyessään käyttää yhä raaempia keinoja kansalaisten kurissa pitämiseksi. Järjestelmän arvostelua ei enää sallita. Esimerkiksi opettaja, joka erehtyy voitontavoitteluyhteiskunnassa puhumaan sosialismista, menettää varmuudella määräaikaisen työsuhteensa. Ennen vanhaan tällaista oli tapana kutsua fasismiksi.

 

Kapitalismia kutsutaan markkinataloudeksi. Tästä saa sellaisen käsityksen, että kapitalismissa markkinat olisivat "vapaat". Eihän se näin ole. Päinvastoin. Kapitalismi tukahduttaa terveen kaupankäynnin. Ns. markkinavoimien temmellys tapahtuu vahvemman ehdoilla. Se johtaa omaan vastakohtaansa, monpolitalouteen. EU:ssa puhutaan vapaasta kilpailusta. Se on silmänlumetta. Tosiasiassa taloudellista ja poliittista valtaa keskitetään Keski-Euroopan talousmahdeille.

 

Kansanvaltaisten menettelytapojen toimintamahdollisuuksia on tietoisesti kavennettu. Näin ilmeisesti siksi, että yhteiskunnan ulkopuolelle jäävien kansalaisten hätä ei tulisi näkyviin.

 

Järjestelmää pidetään yllä nimittämällä ministereiksi ja muihin merkitseviin virkoihin ihmisiä, jotka isolla kuukausipalkalla samaistuvat valtaa pitäviin eivätkä tietenkään aseta kapitalismia järjestelmänä kyseenalaiseksi. Heitä kansa ei edes välillisesti ole ollut valitsemassa. Vastaavasti ylimmän virkamiestason vastuu suuntautuu heidän todellisille työnantajilleen eli suurpääomalle, ei kansalle.

 

Valuutan vakaudesta ja kilpailukyvystä huolehditaan, vaikka se ei tavallista kansalaista juuri hyödytä. Apartheid-Etelä-Afrikankin valuutta oli vahva ja kansantalous voi hyvin. Keskimäärin. Niin nyt meilläkin. "Mies hukkui jokeen, joka oli keskimäärin kaksikymmentä senttimetriä syvä". Sanoi Hertta Kuusinen aikanaan.

 

Politiikan todellisuudesta vallitsee kummallisia käsityksiä. Ammattipoliittikkojen tyhjät puheet ja härskit menettelytavat tosiasiallisesti hyväksytään, vaikka kaljatuopin ääressä saatetaan kiukutellakin. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään, millä olisi käänteentekevää merkitystä, vaikka vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on. Päättäjät ovat saaneet kansan uskomaan, ettei vaihtoehtoja ole. He valehtelevat. Johdonmukaisesti ja tietoisesti. He myös jatkavat valehteluaan loputtomasti, elleivät kansalaiset lyö nyrkkiä pöytään. Ja niin että tuntuu.

 

Tietynlainen nurinkurisuus mediassa ja ihmisten mielissä heijastuu kielenkäytössäkin. Esimerkiksi ministeriksi "päästään", vaikka oikeampi ilmaisu olisi "joudutaan tai suostutaan ottamaan vastuu". Ei ihmisellä yleensä ole myötäsyntyistä vallanhimoa. Pyrkyrieliitti kuvittelee kaikkien olevan samanlaisia kuin he itse. Todella vastuuta ottava henkilö ei ota liian suuria vastuita. Valtaeliitti paistattelee oman typerän maineensa loisteessa mahonkipöytiensä takana. Päättäjämme eivät kanna lainkaan poliittista vastuuta kansalaisten kannalta. Tässä ei sinänsä ole mitään erikoista. Erikoista on se, että kansalaiset todella näyttävät uskovan keisarin uusiin vaatteisiin.

 

Suomi on ollut hyvinvointivaltio. Siitä kuuluu ansio menneiden vuosikymmenien aikana toteutetulle korkeaprofiiliselle politiikalle. Nyt hyvinvointivaltio on katoamassa altamme. Se purkautuu maailmaanlaajuisten kapitalismin tendenssien mukaisesti, mutta oma valtaeliittimme vielä kiihdyttää tätä prosessia.

 

Vika on järjestelmässä. Vika on yleisellä tasolla. Ei yksilöä voi syyllistää. Yksilöä voi syyttää vain siitä, että hän on hyväuskoisesti ottanut vastaan virallisen propagandan ja yhteiskunnan kaupallisen sektorin syöttämän disinformaation.

 

Parlamentarismi on aikanaan ollut edistyksellinen demokratian malli. Nyt se on muodostunut eliitin diktatuurin välineeksi. Sitä on helppo käyttää luotaessa illusorista kuvaa demokratiasta. Suurimmat valheet kansalle syötetään "kansanedustajien" kautta.

 

Tyypillinen länsimainen valtio on organisaatioltaan niin sekava, ettei sille osaa kuvailla oikein minkäänlaista hahmoa. Ihmisen on lähes mahdotonta sijoittaa sen enempää itseään kuin muitakaan yhteiskunnan elementtejä siten, että voisi tajuta niiden keskinäiset suhteet ja vuorovaikutusmekanismit. Tässä lienee tärkeä syy yleiseen passiivisuuteen.

 

Toisinkin voisi olla. Emme tule aina ajatelleeksi vaihtoehtoja, koska valtaeliitti tekee mediakoneistollaan kaikkensa saadakseen kansalaiset pitämään nykyistä mätänevää järjestelmää ainoana mahdollisena.

 

Kansalaiset ovat pääsääntöisesti ehdollistuneet väärälle informaatiolle niin vahvasti, ettei edes ilmiselviä tosiasioita osata nähdä. Puheet esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan kansanvaltaisuudesta, talouden lupaavasta kasvusta ja työttömyyden puolittamisesta siinä ja siinä ajassa ovat niin paksua puppua, että täytyisihän niille edes osata nauraa.

 

Kunnioitamme esivaltaa, koska niin on opetettu. Kadun mies näkee kuitenkin olemassa olevat ongelmat ja voi jopa kaavailla ratkaisujakin usein paremmin kuin ilmastoidussa työhuoneessaan istuva "esivalta".

 

Tällainen "esivalta" ei ansaitse vähäisintäkään kunnioitusta.

 

Yhteiskunnan edustuksellinen ydinorganisaatio on lukittu vanhentuneeseen perustuslainsäädäntöön, joka itse tekee oman muuttamisensa mahdottomaksi. Tätä epädemokraattista järjestelmää puolustetaan päättäjien taholla tarmokkasti. Valtionhallinnon ylimmät elimet eivät heille menneistä impulsseista huolimatta edes yritä panna alulle minkäänlaista merkityksellistä muutosta. Miksi? Siksi, että sillä taholla kuvitellaan nykyisen mallin palvelevan valtaa pitävien etuja, Niin varmaan onkin, mutta vain lyhyellä tähtäimellä. "Kun joki kuivuu, kivet tulevat näkyviin". Sanoi Mao Tse Tung. Olisi hyvä ennakoida demokratiavaje ajoissa. Muutoin kivet voivat kolista aikanaan turhankin kovaa.

 

Tässä hahmotelmassa pyritään tuomaan esille tavallisen kansalaisen oikeus ja kyky omaehtoiseen ajattelemiseen, tiedostamiseen ja toimintaan. Samanaikaisesti on helppo havaita, kuinka pinnallinen nykyisten yksityisen ja julkisen sektorin päättäjien ajatusmaailma on.

 

Suomen ja koko maailman poliittiset, taloudelliset ja ekologiset vinoutumat koskevat kaikkia, meitä itseämme ja tulevia sukupolvia. Siksi vastaava valta kuuluu meille, tavallisille kansalaisille. Ja se valta on ennemmin tai myöhemmin otettava. Vaihtoehtoja ei ole. Yhteiskunnallinen vallankumous, laadullinen hyppäys on välttämätön. Sana "vallankumous" on tieteellinen termi, joka ei ainakaan välttämättä sisällä väkivaltaa ja on tietysti aivan eri asia kuin esimerkiksi käsite "vallankaappaus".

 

Poliittisen toiminnan perustaksi tarvitaan tietoa ja taitoa sekä kipinöitä, jotka sysäävät historialliset muutosvoimat liikkeelle. Tarvitaan teoreettista tietämystä ja omakohtaisia näkemyksiä käytännön tilanteesta tässä ja nyt. Tavoitteiden oikeutus täytyy selvittää mahdollisimman perusteellisesti. Siksi vaikea sukellus syvälle teorian maailmaan on välttämätön.

 

Näkökulma on tässä kirjasessa poikkitieteellinen. Poikkitieteelliset menettelyvat ovat niin vaikeita, että niitä voi verrata fysiikan tavoittamattomalta näyttävään kenttäteoriaaan. Tärkeintä on kuitenkin, että alamme ajatella itse.

 

Tässä hahmotelmassa tullaan sivuamaan lähes kaikkia tieteenalueita. Pääpaino on kuitenkin politiikan teoriassa, koska se tuntuu olevan kuumin ja kielletyin keskustelun aihe.

 

Terve yhteisö on demokraattinen. Sen muoto on kannallaan seisova pyramidi. Aivan kuten heimoyhteisöissä aikanaan. Kansa valitsi johtajikseen pätevimmät.

 

Nyt kolmio seisoo kärjellään. Maailmassa yleisesti esiintyvät parlamentaaristyyppiset edustusjärjestelmät ovat tukkeutuneet sekä käsiteltävien asioiden määrään että puoluepoliittisen peliin niin pahasti, ettei niitä voi enää kutsua edes demokratian irvikuviksi. Ne olivat aikanaan edistyksellisiä verrattuina niitä edeltäneisiin sääty-yhteiskuntiin ja monarkioihin. Nyt on vuorostaan parlamenttien aika väistyä. Edistyneempi malli on olemassa.

 

Ruohonjuuritasolta lähtevä neuvostojen hierarkkinen pyramidi on tällainen malli. Siinä kansalaisille annetaan se vastuu, jota heidän on ajan mittaan opittava käyttämään. Impulssit kulkevat periaatteessa alhaalta ylöspäin. Ylempi taso on vastuussa alemmalle edustuselimelle, ei päinvastoin. Eduskuntaa ei ole, ei myöskään kuntia eikä kunnanvaltuustoja. On yhtenäinen demokraattinen valtionhallinto, jossa suurella kansanedustajajoukolla on poliittinen vastuu. Vaaleissa annettujen lupausten pettäminen merkitsee todellisia sanktioita. Edustajat eivät ole ammattipoliitikkoja.

 

Ei tämä ole joutavaa spekulaatiota. Se on teoriaa. Sitä on kokeiltu mm. edesmenneissä sosialismeissa, enimmäkseen huonolla menestyksellä. Vaan ei suurimittaisen muutoksen ensimmäisistä epäonnistumisista kannata lannistua. Neuvosto-organisaatio toimi hyvin mm. edesmenneessä Jugoslaviassa. Siksi kai tuon valtion tuhoamisella olikin niin kiire... Sitäpaitsi esimerkiksi Sveitsi on myös tietyntyyppinen neuvostojärjestelmän muoto. Maan parlamentti joutuu alistamaan tärkeät lakiesitykset alueparlamenttien hyväksyttäviksi. On ilmeistä, että Sveitsin pääomapiirit eivät ainakaan vielä ole saaneet maata Euroopan unionin jäseneksi nimenomaan tästä syystä.

 

Neuvostojen pyramidi lienee mahdollinen toteuttaa vain barrikadien kautta. Valitettavaa, mutta totta. Ei kiveä kiven päälle saa jättää... Perustuslaillisen parlamentarismin lakiviidakon perusteisiin käyvä muuttaminen ei ole mahdollista, koska tämä lakimonoliitti on muodostunut täydelliseksi kehäksi. Se estää itse oman muuttamisensa. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin keskustella valtiosääntöoikeudesta ja koko lainsäädännöstä sekä lakien säätämisen ja muuttamisen menettelytavoista kirjaimellisesti vallankumouksen termein.

 

Sen harmonian tavoittaminen, joka on välttämätön ihmiskunnan ja lopulta kaiken elollisen säilyttämiseksi, ei voi tapahtua ilman kattavaa teoriaa. Teorialla täytyy olla vankat tieteelliset perusteet, jotka kattavat periaatteessa kaikki ihmisyhteisölle, taloudelle ja ekologialle tärkeät tieteenalueet. Uskonnoilla ja vastaavilla spekulaatioilla ei ole tässä vaativassa työssä mitään käyttöä.

 

Teoreettinen lähestyminen edellyttää oikean tieteenfilosofisen perinteen valintaa. Tieteenfilosofiseksi perinteeksi soveltuu etenkin yhteiskunnalisissa asioissa dialektinen materialismi, sillä kattavampaa tieteenfilosofiaa ei ainakaan toistaiseksi ole kyetty esittämään. Filosofian historia sisältää loputtoman luettelon maailman selittäjistä. Konkreettisia ja käytännöllisiä ratkaisumalleja maailman muuttamiseksi esiintyy harvoin. Itse asiassa vain Sokrateksella ja Marxilla seuraajineen on ollut tällainen näkökulma. Marx on dialektisen materialismin isä.

 

Dialektinen materialismi on sosialismin tieteenfilosofinen perusta. Dialektista materialismia on Marxin jälkeen kehitetty ja täsmennetty. Täydellinen se ei ole vieläkään, mutta se avaa parhaat mahdollisuudet inhimillisen tietämyksen avartumiseen.

 

Talouden osalta voidaan todeta, että sosialismin klassikoiden ennustukset ovat käyneet toteen. Kapitalismi on saavuttanut lakikorkeutensa. Juuri kuten Karl Marx ennakoi. Reaalisosialismin ensimmäinen yritys kariutui. Aivan kuten Friedrich Engels aikanaan sanoi. Kysymys on niin perusteellisesta muutoksesta sekä yhteisön kokonaisuudessa että ihmisten mielissä, että tämä prosessi kestää kauan ja saa kärsiä monia takaiskuja.

 

 

 

Tie sosialismiin kulkee korkealle kehittyneen kapitalismin kautta.

 

Kapitalismin korkeinta vaihetta kutsutaan imperialismiksi. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa kapitalismi hallitsee käytännöllisesti katsoen koko maailmaa, mutta samalla se ajaa itse itsensä umpikujaan. Juuri nyt kapitalismi on saavuttamassa imperialistisen vaiheen. Voittojen lasku, raaka-aineiden saannin vaikeutuminen sekä markkina-alueiden rajallisuus horjuttavat maailmankapitalismia rajusti.

 

Vuoden 1997 syksyllä Kaakkois-Aasiasta alkanut ja edelleen jatkuva pörssikurssien heilahtelu saattaa jo olla alkusoittoa kapitalismin romahtamiselle. Kapitalismin esikunnissa suuri pelko kohdistuu taloudellisten arvostusten epävakauteen. Tällaisia arvoja ovat valuutat, osakekurssit, öljyn ja muiden raaka-aineiden hinnat ym. Maailmanlaajuinen vakauttaminen hinnalla millä hyvänsä on kapitalismin tämänhetkinen ongelma, josta se ehkä vielä tällä kertaa selviää. Edessä oleva putous, kapitalismin tien pää, on kuitenkin jo varmuudella näkyvissä.

 

Marxilaisen taloustieteen kauan sitten oivaltama voiton laskulaki kapitalismin imperialistisessa vaiheessa on osoittautunut todeksi. Suuryhtiöillä on hätä. Keinoja markkina-alueiden ja markkinaosuuksien säilyttämiseksi ja lisäämiseksi ei kaihdeta. Sama pätee raaka-aineiden saannin turvaamiseen.

 

USA-johteisen maailmankapitalismin häikäilemättömät toimet maailman kehitysalueilla raaka-aineiden saannin turvaamiseksi ovat osoitus siitä, että menettelytavoilla ei todellakaan ole mitään väliä. Suoranaiset kansanmurhat ja laajat ympäristötuhot esimerkiksi Nigeriassa ja Irakissa voidaan huoletta pistää maailmankapitalismin piikkiin. Vastaavia esimerkkejä löytyy kaikista maanosista.

 

Edesmenneillä sosialismeilla oli ongelmansa ja niihin liittyi pahoja ekologisia virheitä. Koko maailmaa ajatellen kyse oli kuitenkin suhteellisen vähäisistä vahingoista nykyiseen turbotuhoamiseen nähden.

 

Itäisen Euroopan sosialismien romahdus tuskin johtui siitä, että tieteenfilosofinen tausta ja teoria olisivat olleet virheelliset. Ilmeisesti sosialismien toteuttajat eivät oikein ymmärtäneet, mistä on kysymys. Dialektisen materialismin olemusta ei aina ymmärretä. Siihen suunnattu ankara kritiikki ja porpaganda kohdistuu todellisuudessa mekaaniseen materialismiin. Mekaaninen materialismi kieltää henkisen. Sen vastinparina on dialektinen idealismi, joka kieltää maallisen. Nämä viimemainitut muodostavat inhimillisen ajattelun virheellisyyden ääripäät.

 

Friedrich Engels, 1848: "Kommunistit saattavat joutua olosuhteiden pakosta ottamaan vallan ja suorittamaan sellaisia kokeiluja ja hyppäyksiä, joihin aika ei ole kypsä. Kommunistit kukistetaan, tulee taantumus, ja ennen kuin maailma jaksaa arvioida tapahtunutta oikein, kommunisteja tullaan pitämään paitsi hirviöinä myös hölmöinä. On vaikea kuvitella muuta näköalaa".

 

Engelsin ennustus osuu harvinaisen hyvin kohdalleen. Se edustaa sitä ankaraa todellisuutta, jonka tunnustamista tarvitaan. Erilaiset uskonnolliset ja muut nostradamustyyppiset ennustelut voidaan huoletta jättää omaan arvoonsa. Ainoastaan sosialismin klassikot ovat isoissa asioissa todella osanneet nähdä tulevaisuuteen.

 

Uskonnoilla on aina ollut suuri vaikutus ihmisiin. Dialektisen materialismi kieltää uskontokunnat poliittisina elementteinä, mutta ei ole kanonisoidusti ateistinen, niinkuin yleensä kuvitellaan. Uskontojen kieltäminen ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi korottaa itseään kaikkitietävän asemaan. Ihmisen tietämys on vajavainen, mutta ei liene mitään syytä jättää käyttämättä olemassaolevaa tietämystä ja kokemusta. Ovi pitää jättää auki myös alueille, joista emme vielä tiedä.

 

Saattaa olla, että dialektinen materialismi kaipaa hiukan täsmentämistä. Marxin ja Engelsin talousopeissa ei ole huomauttamista. Ei myöskään leniniläisessä valtioteoriassa eikä Leninin työstämissä psykologisisssa ja sosiaalipsykologisissa teorioissa.

 

Talous on yhteiskunnallisen olemisen perusta. Marxilainen käsite "talous" on olennaisesti laajempi kuin porvarillinen yleensä pelkkään rahaan sidottu vastaava sana. Ihmisen tietoisuus kehittyy toiminnassa ja nimenomaan tuotannollisessa toiminnassa. Vastaavasti kunkin yhteisön kulttuurin perustana on heimoyhteisöistä alkaen ollut se tapa, millä yhteisö on perustarpeensa tyydyttänyt. Tarkoitus on kuitenkin osoittaa, että valittu tieteenfilosofinen perinne toimii kaikilla arkielämän ja tieteen alueilla. Muut asia-alueet ovat usein jääneet kaikkia koskettavien taloudellisten kysymysten varjoon. Talous on perusasia, mutta ihmiskuvamme ja maailmankuvamme kannalta tarvitsemme laajennettua talouskäsitystäkin laajempaa näkökulmaa.

 

Oikean ihmis- ja maailmankuvan avulla kykenemme luomaan toimivan vision tulevaisuudesta. Kaikki uusi kohtaa aina vastustusta ja saa osakseen epäilyä. Sata vuotta sitten elänyt ihminen olisi leimattu hulluksi, jos hän olisi puhunut vaikkapa nykypäivän ATK-tekniikasta. Nauramisen sijasta on huomattavasti hyödyllisempää katsoa ennakkoluulottomasti tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Yhteiskunnan organisaatiotekniset rakenteet ja ratkaisumallit eivät loppujen lopuksi ole muuta kuin informaation kulkuun liittyvää organisaatiomatematiikkaa. Luonnontieteissä on ratkaistu paljon mutkikkaampiakin ongelmia. Yhteiskunnan tuntemisessa ja muuttamisessa tarvitaan tietoa kaikilta tietämyksen alueilta, myös oikeaa näkemystä luonnontieteistä.

 

Dialektisen materialismin on selvittävä tieteenfilosofisesti myös niistä ongelmista, joita teoreettisen fysiikan taannoinen edistys ja nykyinen umpikujalta näyttävä tilanne on tuonut mukanaan. Teoreettisen fysiikan paradoksit ja ristiriidat eivät tosiasiassa muodosta pulmaa dialektiselle materialismille. Tiedon ja uskon raja on aina siirtynyt siten, että uskonnot ja uskomukset ovat saaneet väistyä tiedon tieltä. Tämä prosessi jatkuu kaiketi ikuisesti. Joudumme väistämättä käsittelemään vaikeita ikuisuuskysymyksiä. Kysymys on ontologiasta. Ontologialla ymmäräämme oppia kaiken olevaisen perusluonteesta. Helppoja ratkaisuja ei ole. Ontologinen näkökulma on kuitenkin tärkeä.

 

Tällaisista haasteista selvittäneen parhaiten keskittämällä huomio aineen perimmäiseen olemukseen ja laajentamalla materia-käsitteen sisältöä. Siksi tässä hahmotelmassa kiinnitetään huomiota teoreettiseen fysiikkaan ja parapsykologiaan. On aika erikoista, että juuri edesmenneissä sosialismeissa oli parapsykologian tutkimus maailman huippuluokkaa. Länsimaissa parapsykologia tieteenä pyritään yleensä kokonaan kieltämään. Tämä vaikuttaa tieteenfilosofian kannalta alkeelliselta. Tutkitaan vain sitä, mikä on tässä ja nyt. Todellisuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi ja kiehtovampi...

 

Teoreettinen fysiikka kamppailee mahdottomilta näyttävien paradoksien kanssa. Tällaisten ikuisuukysymysten edessä ihmisen on tyydyttävä tunnustamaan tietämättömyytensa ilmeisesti vielä pitkään. Mitä on painovoima? Mitä on sähkö? Onko ulottuvuuksia enemmän kuin neljä? Onko kvarkki pienin hiukkanen? Mitä aine ylipäätään on? Onko ainetta olemassa tunnetun spektrin ulkopuolella? Voidaanko valon nopeus ylittää? Onko aika peruuntumaton? Miten yksi elektroni voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa? Miten voimme kuvitella aineen äärettömän tiheyden? Onko täydellistä tyhjiötä olemassa? Jne. Vaikein ydinkysymys koskee aineen perimmäistä olemusta.

 

Ratkaisemattomia pulmia on. Itse asiassa loputtomiin. Yleinen suhteellisuusteoria oikeastaan vasta osoittaa, kuinka lapsenkengissä ihmisen tietämys on. Matka yleisestä suhteellisuusteoriasta kattavaan kenttäteoriaan näyttää toivottoman pitkältä.

 

Tämä ongelma täytyy tunnustaa. Sillä on merkitystä yhteiskunnallisessa teorianmuodostuksessa. Olemassaolevaa tietoa täytyy kuitenkin käyttää monien laajojen ja ilmiselvien pulmien ratkaisemiseksi.

 

Yhteiskunnallisesta käytännöstä samoin kuin esimerkiksi teknologian käytännön sovelluksista ja käyttömahdollisuuksista voimme sanoa jotain tietävämme. Luemme lehtiä ja katsomme televisiota. Käytämme tietokoneita, autoja ja muita tekniikan ihmeitä. Meillä on kokemusta ja tietoa, mutta emme yleensä osaa sitä laajemmin hyödyntää, koska teoreettinen tausta puuttuu. Valtamedian jakamaan nippelitietoon on suhtauduttava suurella varauksella. Näkemys kokonaisuuteen saadaan omalla tiedonhankinnalla ja omalla luovalla ajattelulla. Nykyinen yhteiskunnallinen informaatio on vääristelevää ja pinnallista. Television, radion sekä sanoma- ja aikakauslehtien sisältöä voi lähinnä luonnehtia ilmaisulla "leipää ja sirkushuveja". Sama koskee usein kirjallisuutta, jossa saatetaan hyvinkin oikein perustein arvostella sekä kapitalismia että edesmenneitä sosialismeja, mutta ei esitetä minkäänlaisia ratkaisumalleja.

 

Tarkoitushakuinen disinformaatio tiedotusvälineissä kääntää näppärästi perimmäiset totuudet päälaelleen.

 

Esimerkkejä riittää.

 

Yhdysvaltojen johtaman sotilasliiton oikeutusta ja laajentumispyrkimyksiä ei yleensä edes aseteta kyseenalaiseksi. Onko ehkä odotettavissa sotilaallinen uhka ulkoavaruudesta? Tuskin. Läntisten sotilaallisten järjestelmien tarkoitus on turvata kapitalismille öljyn ja muiden raaka-aineiden saanti sekä markkina-alueet. Kapitalismi ei kaihda mitään keinoja. Se tuhoaa kaiken, minkä tarpeelliseksi katsoo. Jugoslavian hajottaminen aloitettiin toimittamalla aseita Kroatian separatisteille. Entä Vietnam, Afganistan, Irak ym? Reaalikapitalismin törkeyksiä media ei muista eikä ole huomaavinaan. Sen sijaan NATO:n rooli maailmanpoliisina hyväksytään suomalaisessakin mediassa ikäänkuin itsestäänselvyytenä.

 

Medialla on tapana elämöidä ihmisoikeuksilla. Mitähän ne oikeastaan ovat? Suuressa osassa maailmaa eivät edes elämisen materiaaliset perusoikeudet toteudu. Missä on prostituoiduksi myytävän thaimaalaislapsen ihmisoikeus? Mikä on työttömän vapaus? Jne. Media harhauttaa tuijottamalla ns. poliittisiin oikeuksiin. Demokratiaa on kuulemma se, että saa laittaa vaaliuurnaan minkälaisen lapun tahansa. Tai se, että saa piirtää graffiteja. Kumpikaan toimitus kun ei mitenkään häiritse hallitsevan porvarieliitin poliittista valtahegemoniaa.

 

Länsimainen joukkotiedotus ja sen palveluksessa työskenteevät poliittiset toimittajat eivät aseta edes kyseenalaiseksi niitä arvoja ja menettelytapoja, joita maailmankapitalismin taholta heille syötetään. Länsimaissa on "demokratiaa", muualla sitä ei ole tai se on vasta "kehittymässä". Demokratia-käsitteelle voidaan antaa perusteltu ja syvällinen sisältö, joka on tällaiseen näennäisyyteen nähden täysin erilainen.

 

Tiedonvälityksen pitäisi käsitellä olennaisuuksia, sijoittaa ne pitkän tähtäimen teoreettiseen taustaan ja käyttää asioista niiden ymmärrettäviä nimiä.

 

Joukkotiedotus kytkeytyy lähinnä arkiajatteluun. Tiedeyhteisön pitäisi kyetä käsittelemään konkreettisia ongelmia teoriatasolla. Analyyttistä tiedettä meillä on jo riittävästi. Synteettinen lähestymistapa on harvinaisuus. Kuitenkin juuri sitä tarvitaan. Luonnontieteiden alueella on teorioita ja selitysmalleja, jotka on voitu kokeellisesti tai teoreettisesti täsmällisesti todentaa. Yhteiskuntieteet ovat menetelmällisesti vaikeampia, mutteivät mahdottomia nekään. Kyse on ontologiasta, joka kattaa sekä luonnontieteet että ihmisen yhteiskunnallisen olemisen.

 

Länsimaisen tieteen taso on tältä kannalta surkea. Niinkuin vasaralla tuusan nuuskaksi lyöty kello lähtisi käyntiin tutkimalla mikrospkoopilla sen osia.

 

Todenmukaisen ja hahmona yksinkertaisen maailmankuvan muodostaminen edellyttää - paradoksaalista kyllä - mietiskelyä ja tutkailua juuri siellä, missä kaikki näyttää erityisen monimutkaiselta ja vaikealta. Ensimmäisenä ovat vastassamme teoreettisen fysiikan kummastuttavat mysteerit.

 

Lukija saattaa hämmästellä teoreettisen fysiikan osuutta lähinnä politiikkaa käsittelevässä esityksessä. Tavanomaisia käsityksiämme monimutkaisemmassa maailmassa kuitenkin kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Aine perusolemukseltaan on prosessi, ei kappale. Politiikka on myös prosessi. Se elää ja muuttuu, kuten ainekin. Muutosprosessit perustuvat kuitenkin ihmisyhteisössä ihmisten tietoiseen toimintaan, ei luonnonlakeihin.

 

Yksilön ja yhteiskunnan vastuiden tajuamisen kannalta kokonaisuuksien hahmottaminen on tärkeää. Siksi ontologisisilla peruskysymyksillä on merkitystä sekä yksilön moraalin että yhteiskunnan vuorovaikutusmekanismien ymmärtämisen kannalta.

 

Teoreettisessa fysiikassa tai pikemminkin siinä, mitä siitä tiedetään, on sisäisiä ristiriitoja. Ne ratkeavat aikanaan nykyistä korkeamman tietämyksen tasolla. Sama koskee yhteiskuntaa. Ihmiskunta selviytynee, mutta ratkaisut edellyttävät uutta, korkemmalla tasolla olevaa järjestelmää ja ajattelutapaa.

 

 

 

Katsotaanpa teoreettisen fysiikan ongelmia.

 

 

Teoreettinen fysiikka - ongelmia käsityskykymme äärirajoilla.

 

Atomin ytimen ja sitä kiertävien elektronien välinen etäisyys on noin satatuhatta kertaa elektronin läpimitta. Tällä perusteella voidaan esimerkiksi ehdottaa, ettei ainetta oikeastaan ole olemassakaan. Atomihan näyttäisi olevan "tyhjää täynnä".

 

Atomin "keskellä" on protoneista ja neutroneista koostuva elektroniin nähden suurimassainen ydin, mutta mitä on ytimen ja elektronin tai elektronien välissä? Atomin ytimen ja koko atomin sisäiset voimat tunnetaan pääpiirteittäin, mutta minkälainen mekanismi välittää näitä voimia ja miten tämän mekanismin "rattaat" toimivat? Elektronin ja atomin ytimen suhteita vastaava problematiikka askarruttaa fyysikkoja itse asiassa kaikissa alkeishiukkasten välisissä periaatteellisissa ongelmissa.

 

Miksi muuten elektroni ei "putoa" atomin ytimeen? Selitystä ei voida hakea planetaarisista makromalleista, koska keskipakois- ym. vastaavat voimat eivät toimi kvanttitasolla. Vastaus tähän kysymykseen on kiusallinen: Meidän on sopeuduttava tosiasioihin ja korotettava tämäkin tilanne luonnonlain arvoon (Niels Bohr,1913).

 

Vielä merkillisemmäksi asian tekee se, että elektronin "rata" on vain teoreettinen olettamus. Ylipäätään mitään alkeishiukkasten ratoja ei voida määrittää, vaikka niiden jättämät jäljet voidaan valokuvatakin hiukkaskiihdyttimessä. Tämä seuraa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta: Mitä tarkemmin voidaan määrittää nopeus, sitä epätarkempi on sijainti; mitä tarkemmin voidaan määrittää sijainti, sitä epätarkempi on nopeus. Elektronin sijainti voidaan määrittää vain suhteellisella todennäköisyydellä, mikä johtuu myös siitä, että tämäkin hiukkanen on samalla myös aalto.

 

Kokeelliset tutkimukset osoittavat, että elektroni voi vastoin fysiikan lokaalisuusperiaatetta olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Elektronin ja koko kvanttimekaniikan merkillisyyksiä kuvastaa J.R. Oppenheimerin toteamus: ... "Jos kysymme (..) pysyykö elektroni paikallaan, on vastattava 'ei'; jos kysymme, muuttuuko elektronin sijainti ajan kuluessa, meidän on vastattava 'ei'; jos kysymme, onko elektroni levossa, on vastattava 'ei'; jos kysymme, liikkuuko se, on vastattava 'ei'."

 

Eddington: "Fysiikan maailmassa me katselemme tutun elämän varjokuvaesitystä. Kyynärpääni varjo lepää varjopöydällä varjomusteen valuessa varjopaperille ... Sen seikan oivaltaminen, että fysiikka käsittelee varjomaailmaa, on tärkeimpiä viime aikojen tieteellisistä saavutuksista."

 

"Mutta jo näitä rivejä kirjoitettaessa varjopöytä koki toisen aavemaisen muodonmuutoksen. Pienet hituset, joiden piti olla sen varsinaisia rakenneosia, osoittautuivatkin "kappaleiden" asemasta tapahtumasarjoiksi, prosesseiksi - hyvin samantapai- siksi kuin puhallinsoittimien värähdykset..."

 

Aikaa ja ainetta ei voida erottaa toisistaan. Viittaus musiikkiin on tässä yhteydessä varsin perusteltu. Musiikin melodiassa on kyse ilmiöstä, jota ei voida täydellisesti määrittää fysiikan avulla. Fysiikan aika ei ole melodian tausta. Melodian jokaisessa sävelessä on sitä edeltävä ja sitä seuraava sävel kätkettyinä kuultavissa, sävel yhdistää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.

 

Aineen tunnettuja ominaisuuksia ja koostumusta voidaan hyvinkin tarkasti analysoida kromatografisin ja spektrometrisin menetelmin, mutta tämä ei riitä aineen perimmäistä olemusta selvittävän teorian rakentamisessa. Spektroskopiassa saatamme olla tekemisissä tunnetun spektrin ylittämisessä joko lyhyt- tai pitkäaaltoisesta päästä.

 

Aineen rakenteen kannalta voisimme edetä kemian alueella kohdistaen huomiomme alkeishiukkasia ja atomeja suurempiin yksiköihin, molekyyleihin ja yhdisteisiin ja elämän kannalta tärkeisiin DNA- ja RNA-ketjuihin jne. Mutta aineen olemuksen teoreettisen ongelmakentän vuoksi joudumme lähestymään aihetta sekä äärimmäisestä mikro- että äärimmäisestä makronäkökulmasta.

 

Kemian, biologian ja fysiikan rajat eivät ole yksiselitteisiä, mutta ilmeisesti perusongelmissa olemme ensisijassa fysiikan alueella.

 

"Aineen" olemassaolon problematiikan lisäksi meillä on toinen pulma. Miten se pysyy koossa ja "järjestyksessä"? Entropia- kaaos- ja katastrofiteoriat (nämä käsitteet ovat matemaattisia eivätkä yleensä liity arkikielen ilmaisuihin) ennakoivat kaiken hajoamista. Toisaalta samaiset teoriat ennakoivat hämmästyttävää järjestystä ja järjestäytyneisyyttä siellä, missä sitä ei pitäisi olla. Täysin satunnaiset hiukkasasetelmat saattavat yllättäen muodostaa kauniin ja säännöllisen kuvion. 

 

Kokeelliset tutkimukset osoittavat, että kaksi valokvanttia vaikuttavat toisiinsa siten, että kun yhtä valokvanttia käännetään tietty astemäärä vasempaan, kääntyy toinen täsmälleen yhtä paljon oikeaan. Vaikuttava mekanismi on tuntematon. Eräässä fyysikkojen kongressissa asiasta keskusteltiin vilkkaasti. Osanottajia oli 138. Selitysmalleja tuli 138. Kaikki erilaisia.

 

Vuonna 1935 tehdyt kokeet osoittivat vastaavan tuntemattoman vuorovaikutusmekanismin olemassaolon. Näissä kokeissa haettiin ratkaisua Albert Einsteinin ja Niels Bohrin näkemysten vastakkaisuuteen. Einsteinin silloinen determinismi kärsi haaksirikon kokeiden osoitettua, että kvanttien magneettisuuden suunnat vaikuttivat toisiinsa periaatteessa aivan samoin kuin yllämainitussa valokvanttikokeessa. Selitykseksi on tarjottu mm. tuntematonta välittävää muuttujaa. Tätä selitysmallia ei ehkä voida täysin hylätä, mikäli hyväksymme ns. virtuaalisen materian olemassaolon. Virtuaalisesta materiasta lähemmin tuonnempana. Välittäväksi tekijäksi on perinteisesti esitetty sekä mikro- että makrotasolla "eetteriä".

 

Sanaa käytetään vieläkin kuvaannollisessa mielessä vaikkapa radioliikenteen yhteydessä. Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista keksimällä tuntemattomille asioille nimiä. Uutena käsitteenä "virtuaalinen materia" ansaitsee kuitenkin enemmän huomiota asian sisällön kannalta. Se lähestyy pitkällevietyä matematiikan ja fysiikan teoriaa, vaikka teorian todennus toistaiseksi puuttuukin.

 

Einstein, Prodolsky ja Rosen asettivat ydinongelmaksi hypoteesin: "On olemassa vuorovaikutuksettomia vahvasti korreloivia objekteja." Tästäkin lähtökohdasta tullaan loogiseen ristiriitaan ja paradoksiin. Ongelma tunnetaan EPR-paradoksin nimellä.

 

Kysymys aineen olemuksesta on yhtä ongelmallinen mikro- ja makrotasolla. Taivaankappaleiden välinen tila ei ilmeisesti ole tyhjiö, vaan mahdollisesti koostuu tuntemamme kosmisen säteilyn ohella meille vielä oudosta aine-energiamuodosta ja ehkä myös meille vielä tuntemattomista ulottuvuuksista.

 

Avaruuden neliulotteisuus sisältyy myös atomin rakenteeseen ja toimintaan. Elektronin nopeus voi lähentyä valon nopeutta ja varauksin ehkä saavuttaa ja jopa ylittää sen (ajassa taaksepäin kulkeva positroni). Atominsisäisen maailman neliulotteinen tila-aika on asia, jota intuitiomme eikä kielemme pysty kovinkaan hyvin käsittelemään.

 

Aine ja energia ovat tavallaan yksi ja sama asia, ainakin voidaan sanoa, että ne ovat toisiaan vastaavat. Ne voivat muuttua toinen toisikseen. Kvantti on energiapakkaus, vaikka se voidaan käsittää hiukkaseksikin. Kokeellisesti on osoitettu, että hiukkasten törmätessä toisiinsa niiden törmäyksen liike-energiasta muodostuu usein uusia hiukkasia, siis energia muuttuu aineeksi. Päinvastainen ilmiö tapahtuu esimerkiksi ydinräjäytyksessä.

 

Atomin energia voi muuttua ainoastaan hyppäyksin. Mikäli hyppäys on tapahtunut 'ylöspäin', niin se merkitsee, että atomi on imenyt itseensä energiaa. Mikäli hyppäys on tapahtunut 'alaspäin', on atomi säteillyt energiaa. Tätä ilmiötä nimitetään energian kvantittumisen laiksi, ja se osaltaan kuvastaa aine-energia-problematiikkaa. Energian kvantittuminen on muuan mysteereistämme.

 

A.I. Kitaigorodski: "Energia kvantittuu siksi, että ... se kvantittuu".

 

Alkeishiukkanen voi olla myös aalto. Kyse on ilmeisesti vain kuvitellun havainnoitsijan näkökulmasta. Geometrisesti hiukkanen voi olla yksiulotteinen piste, kaksiulotteinen jana tai kolmiulotteinen kappale. Tai sitten jotain, mitä emme osaa edes kuvitella. Hiukkanen pyörii, sen pyörimiseen ja "ulkonäköön" kuuluu fysiikan termi "spin", jolla näitä ominaisuuksia kuvataan.

 

Aineen jakaminen yhä pienempiin ja pienempiin osiin ei tuo ratkaisevaa apua teorian kannalta. Mikrotasolla tulemme joka tapauksessa perimmäisen kysymyksen eteen: mitä se on vai onko sitä ylipäätään olemassa?

 

Nobelfyysikko Jerome Friedman on tuonut esille uuden termin: partoni. Pienin tunnettu ainehiukkanen on tämänhetkisen tietämyksen mukaan kvarkki. Partoni on lähinnä toinen nimitys pienimmälle ainehiukkaselle. Kvarkin tai partonin läpimitta on lukuarvo, jonka pienuutta emme osaa oikein mieltää.

 

Mutta pienimmistäkin pienimmän alkeishiukkasen tai sen osan läpimitan tietäminen ei tuo meitä ratkaisevasti lähemmäs aineen olemuksen periaatteellista arvoitusta.

 

Sama ongelma tulee esille matematiikassa. Benoit Mandelbrot käytti 1800-luvulla eläneen matemaatikon Georg Cantorin esittämää, Cantorin joukon nimellä tunnettua konstruktiota. Tämä joukko voidaan rakentaa vaikkapa seuraavasti: Oletetaan luvut nollasta yhteen - niitä esittäköön esimerkiksi jana. Poistetaan sitten keskimmäinen kolmannes. Jäljelle jääneistä pikku janoista poistetaan jälleen keskimmäinen kolmannes. Syntyneistä janoista poistetaan kustakin taas keskimmäinen kolmannes, ja näin jatketaan - äärettömän monta kertaa. Mitä jää? Outo pisteiden muodostama pöly järjestäytyneenä ryhmiin, joita on äärettömän monta äärettömän harvassa.

 

B. Russell: "Sikäli kuin tiedämme, atomi saattaa kokonaisuudessaan olla koostunut samasta säteilystä, jota siitä lähtee. On hyödytöntä väittää, ettei säteilyä voi tulla tyhjästä (...). Ajatus, että säteilylähteenä on kova pikku möhkäle, joka on elektroni tai protoni, johtuu vain tuntoaistin synnyttämien normaalijärkisten käsitysten laittomasta tungettelusta (...) Aine on kätevä sana sen kuvaamiseksi, mitä tapahtuu siellä missä sitä ei ole."

 

Monet aihetodisteet viittaisivat siihen, ettei ainetta sanan tavantavanomaisessa mielessä ole olemassa sen enempää ajassa kuin paikassakaan.

 

Miksi sitten aistihavaintojemme mukaan aine kuitenkin on mitä ilmeisimmin todellista?

 

Aine saattaisi vaikuttaa kiinteältä elektronien suuren nopeuden vuoksi. Atomi "toimii pallon tavoin", vaikka se onkin vain lähes pelkkää tyhjää. Voimme leikkiä ajatuksella, että se vaikuttaa kovalta. Mutta onko näin? Kvanttimaailmassa ei mikään ole totunnaisten ajattelutapojemme mukaista. Atomin sisällä vaikuttavat käsittämättömän suuret voimat. Kahden kvarkin erottamiseksi toisistaan vaaditaan 100000000000000 GeV:n suuruinen energiamäärä (J. Friedman 19.12.90).

 

Aineen oleminen ajassa on vähintään yhtä mutkallinen ongelma. Tähän joudumme etsimään vastausta kosmisesta, holistisesta kokonaiskuvasta, itse asiassa puuttuvasta kenttäteoriasta. Tulemme myöhemmin huomaamaan, että elektronin/posit-ronin mahdollisesti ylittäessä valon nopeuden se katoaa mikrotasolla toiseen aikaulottuvuuteen. Mikäli erityisesti Machin holistinen teoria pitää paikkansa, tapahtuu aikaulottuvuudessa siirtyminen yhtä näppärästi makrotasolla, koska mikrotaso Machin mukaan pitää sisällään makrotason koko informaation.

 

Ajan muuttuminen makrotasolla muussa mielessä tulee eteemme tuonnempana. Ehkä on kuitenkin kyseenalaista mikro- ja makrotasojen rinnastaminen Machin tavoin, ovathan esimerkiksi atomin sisäiset voimat ja vuorovaikutusmekanismit erilaisia kuin vastaavat ilmiöt makrotasolla. Mutta kysymys jää silti häiritsemään niin tieteellistä kuin arkiajatteluakin.

 

 Aikadilataatio - siis ajan muuttuminen nopeuden kasvaessa - on jo arkirutiinia tämän päivän fyysikoille. Sen on tehnyt mahdolliseksi yleinen suhteellisuusteoria.

 

Käytännön esimerkki ajan suhteellisuudesta on maahan saapuva kosminen säteily, jonka hiukkasista osan elinikä on niin lyhyt, etteivät ne koskaan saavuttaisi maan pintaa ilman tätä ilmiötä. Niiden nopeus on lähellä valon nopeutta, joten niiden maan ajan mukaan laskettu elinikä pitenee.

 

Yleinen suhteellisuusteoria on syvästi vaikuttanut meidän käsitykseemme aineesta pakottamalla meidät muuttamaan olennaisesti käsitystämme hiukkasista. Klassisessa fysiikassa esineen massa on aina samaistettu häviämättömään materiaan, johonkin "aineeseen", mistä kaikki koostui. Suhteellisuusteoria osoitti, että massalla ei ole mitään tekemistä minkään aineen kanssa, vaan se on muuan energian muoto. Energia on kuitenkin dynaaminen kvantiteetti, joka liittyy aktiivisuuteen tai prosessiin. Se tosiseikka, että hiukkasen massa vastaa tiettyä energiamäärää, merkitsee sitä, että hiukkasta ei enää voida pitää staattisena objektina, vaan se on käsitettävä dynaamiseksi kaavaksi, prosessiksi, joka käsittää hiukkasen massana ilmenevän energian.

 

Tämän uuden hiukkasnäkemyksen pani alulle Dirac muotoillessaan relativistisen yhtälön, joka kuvailee elektronien käyttäytymistä. Diracin teoria ei ainoastaan selittänyt hyvin atomirakenteen hienoja yksityiskohtia, vaan se paljasti myös perus-tavanlaatuisen symmetrian materian ja antimaterian välillä. Se ennusti, että on olemassa antielektroni, jonka massa on sama kuin elektronin, mutta varaus vastakkainen. Tämä positiivisesti varautunut hiukkanen, jota nykyisin sanotaan positroniksi, löydettiin kaksi vuotta sen jälkeen kun Dirac oli ennustanut sen olemassaolon. Aineen ja antiaineen välinen symmetria viittaa siihen, että jokaiselle hiukkaselle on olemassa antihiukkanen, jolla on sama massa ja vastakkainen varaus. Hiukkasten ja antihiukkasten muodostamia pareja voidaan saada aikaan, jos käytettävissä on riittävästi energiaa. Vastakkaisella hävittämisprosessilla nämä parit voidaan muuttaa puhtaaksi energiaksi. Nämä hiukkasten muodostamis- ja hävittämisprosessit oli ennustettu Diracin teorian perusteella jo ennen kuin ne oli havaittu luonnossa, ja sittemmin ne on havaittu miljoonia kertoja.

 

Ainehiukkasten luominen puhtaasta energiasta on varmasti suhteellisuuteorian näyttävin sovellutus ja käsitettävissä hahmotellun hiukkasteorian perusteella.

 

Hiukkaskiihdyttimissä, niihin hiukkasten ominaisuuksien selvittämiseksi rakennetuissa "kuplakammioissa" on kyetty saamaan runsaasti uutta tietoa hiukkasista niiden liikeratojen ja törmäysjälkien perusteella. Näiden laboratoioiden teoreettinen anti on kuitenkin ollut ehkä lähinnä siinä, että ne ovat nostaneet esille uusia paradokseja ja kysymyksiä. Cernissä vuonna 2008 käynnistetty superkiihdytin tuonee suunnattoman määrä nippelitietoa, mutta ei antane ratkaisua peruskysymyksiin.

 

Yleisen suhteellisuusteorian mukaan valon nopeutta ei voida ylittää. Yleinen suhteellisuusteoria nojautuu kuitenkin ratkaisevasti painovoimaan, joka puolestaan on edelleen vailla teoreettista selvitystä. Tällöin tulee kyseenalaiseksi myös valon nopeuden erikoisasema.

 

Valon nopeuden ylittämättömyys nykyfysiikassa perustuu mm. inertian lakiin, jonka mukaan hiukkanen, jolla on massa, ei voi kiihtyä valon nopeutta suurempaan nopeuteen. Toisin sanoen sen kiihtyvyys hidastuu valon nopeutta lähestyttäessä eikä hiukkasen nopeus voi enää kiihtyä, kun valon nopeus on saavutettu. Mutta tämä laki on tosi vain sillä edellytyksellä, että hiukkasella on massa. Ja tästä emme voi olla kaikkien hiukkasten kohdalla lainkaan varma. Materian/ener- gian käsitteen uudelleen mieltäminen ykseytenä sekä matemaattisesti ennustettu virtuaalinen materia asettavat klassisen fysiikan hiukkaskäsityksen uuteen valoon. Sana "massa" pätee ehkä vain tietyntyyppisten hiukkasten ja tietyntyyppisen materialajin kohdalla. Mahdollisesti koko käsite "massa" on harhaanjohtava.

 

Vuonna 1973 Minskissä julkaisemassaan teoksessa neuvostoliittolainen tiedemies, Valko-Venäjän tiedeakatemian jäsen AlbertVeinik piti tutkimuksiinsa perustuen täysin mahdollisena, että kosmisessa tyhjiössä (alleviivaus kirjoittajan, vrt. käsite nollaentropia, josta lähemmin tuonnempana) valon nopeus voidaan ylittää jopa 7000-kertaisesti. Ilman massaa se toki on mahdollista.

 

Inertian laki ei tällöin rajoita. Aine on muuttunut energiaksi, mikä saattaa olla sama asia kuin parapsykologian tarkoittama dematerialisaatio. Dematerialisoituneessa tilassa mikä tahansa objekti tai subjekti voi vaivatta liikkua ylivalonnopeudella. Voisimme ehkä leikkiä ajatuksella, että yleisen suhtellisuusteorian perusyhtälöstä on tällöin jäljellä vain kirjain "E".

 

Mikäli valon nopeus ajatellaan ylitettäväksi, muuttuu maailmankuvamme ratkaisevasti. Syy ja seuraus saattavat vaihtaa paikkaa. Myös arkiajattelun aikakäsitys muuttuu. Uusien ulottuvuuksien ymmärtäminen avartaa ihmiskuvaamme, maailmankuvaamme, käsitystämme kosmoksesta.

 

Avartunut tietoisuus saattaa ihmisen tietoisuudessa muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä. Yhden ihmisyksilön fyysinen elämänkaari ei kosmiseen kokonaisuuteen, ehdotettuun kollektiiviseen tietoisuuteen ja relativistiseen aikakäsitteeseen sovellettuna olekaan niin ensisijainen kuin se perinteisessä yksilökeskeisessä ajattelussa näyttää olevan...

 

Ajan peruuntumisen mahdollisuus voidaan käsittää näkökulmakysymykseksi - siis kuvitellun havainnoitsijan sijainnista riippuvaksi - ja/tai konkreettiseksi aine/energiaongelmaksi. Tämän mahdollisuuden tunnustaminen on saanut uutta huomiota. Ns. madonreikähypoteesi tekee mahdolliseksi liikkumisen ajassa sekä mikro- että mak- rotasolla. Kahden näennäisesti erillisen ajallis-paikallisen alueen kytkeytyminen toisiinsa voidaan selittää aika-avaruuden "madonreikien" avulla. Kaareutuva aika yhdistää toisiinsa erilaisia tasoja. (Ian Redmount, 1990).

 

"Madonreikähypoteesiin" voidaan ehkä liittää eräänlaisena verrannollisena kummajaisena konkreettisestikin tunnetut ulkoavaruuden mustat aukot. Kummassakin ilmiössä tapahtuu aika-avaruuden muutoksia tavalla, joka ei ole enää ainakaan matemaattisesti hallittavissa. Aika-avaruuden uudelleen hahmottaminen erilaisia todellisuustasoja toisiinsa kytkevinä kaareutuvina suppiloina ei ole helppoa.

 

Tämän hypoteesin mukaan ajan muuttumista ja nimenomaan myös peruuntumista tapahtuu sekä kvantti- että makrotasolla.

 

Ian Redmount ei ole ensimmäinen, joka on pohdiskellut "madonreikä" -ajatusmallia. Einstein ja Rosen liittivät 1935 teoreettisissa laskuissaan kaksi mustan aukon ulkopuolista maailmaa yhteen kapealla putkella. Tuolloin ei asiaan kiinnitetty juurikaan huomiota. Yleistä suhteellisuusteoriaa ei silloin ollut sisäistetty, mustista aukoista puhumattakaan.

 

Tällaisten aika-avaruuden kaareutuvien suppiloiden ja niihin liittyvien putkien hyväksi käyttö käytännössä lienee vielä kaukana. Ne antavat mahdollisuuden radikaaleihin ajan muuttumisilmiöihin. Tuhansien vuosien avaruusmatka saattaa tällaisella siirtymisellä ulottuvuustasosta toiseen tulla mahdolliseksi esimerkiksi muutamassa tunnissa. Tapahtuuko kosmoksessa ehkä aivan yleisesti tällaisia siirtymiä ja käyttävätkö esimerkiksi meille mahdollisesti tuntemattomat sivilisaatiot tällaista tekniikkaa hyväkseen?

 

Toisaalta edes yleisen suhteellisuusteorian tarkoittama ajan muuttuminen ei vieläkään ole tavoittanut yleistä tiedostamista. Tiedeyhteisöissäkään asiaa ei ole aina sisäistetty. Tiedeyhteisöjenkin maailmankuva perustuu - kummallista kyllä - usein enemmän newtonilaiseen mekaniikkaan kuin einsteinilaiseen suhteellisuuteen.

 

 Aika ei ehkä enää ole peruuntumaton, vaan kaiken kaareutuessa aikaulottuvuudessakin voidaan jossain vaiheessa palata lähtökohtaan. Kenties aikaa voidaan tulevaisuuden tekniikalla muuttaa myös keinotekoisesti. Yleinen suhteellisuusteoria suo tähän mahdollisuuden valon nopeuden puitteissa, mutta entä jos valon nopeus kyetään ylittämään? Muuttuvan maailmankuvamme kannalta on olennaista se, että ajan muuttuminen saattaa tiedostamattamme olla aivan arkipäiväinen ilmiö.

 

Ajan hidastuminen on käsillämme oleva tosiasia. Ulkoavaruuden mustassa aukossa aika voi kulkea joko eteen- tai taaksepäin. Ajassa taaksepäin vaeltava elektroni, positroni, on myös tosiasia. Aika ei liene peruuntumaton. Ulkoavaruudessa liikut- taessa voidaan ehkä käyttää hyväksi ehdotettuja "madonreikiä", jolloin etäisyydet menettävät nykyisin käsitetyn merkityksensä. Karkeistaen tämä tarkoittaa sitä, että erilaisten ulottuvuus- ja todellisuustasojen väillä ilmeisesti on "oikoteitä".

 

Tiller (1977) ehdottaa maailmankaikkeuttamme moniulotteiseksi tarkoittaen tällä sähkömagnettisen valon rinnalla magneettis-sähköistä valoa, jonka kykenee ylittämään sähkömagneettisen valon nopeuden. Tällöin tulemme välttämättä ajan muuttumiseen ja nimenomaan myös sen peruuntumiseen. Kyse on lähinnä kahdeksanulotteisesta avaruudesta, jossa kaikilla nyt tunnetuilla ulottuvuuksilla on käänteisulottuvuutensa. Ajan osalta tämä tarkoittaa sitä, että tuntemamme sähkömagneettinen säteily on rajoittunut inertian lain vuoksi valon nopeuden maksimiin mutta magneettis-sähköisen säteilyn kiihtyvyys jatkuu siinä missä sen vastinparin kiihtyvyys hidastuu. Tiller on arvostettu fyysikko. Hänellä on akateeminen asema ja hän on onnistunut osoittamaan aikaisemmat lähes yhtä radikaalit teoriansa oikeiksi. Kahdeksanulotteista avaruutta ovat esittäneet muutkin arvostetut tiedemiehet.

 

Matemaatikko-fyysikko Roger Penrose ehdottaa objektiivisen todellisuuden kannalta tähän asti syvällisimmin todellisuutta luotaaviksi "SUPERB" -tason teorioiksi seuraavia:

 

 

- Euklideen geometria.

 

- Galilein ja Newtonin klassinen dynamiikka.

 

- Maxellin sähkömagneettisen kentän teoria.

 

- Einsteinin suhteellisuusteoria.

 

- Kvanttimekaniikka (de Broglien hiukkasaaltoteoria 1923, Heisenbergin matriisimekaniikka 1925, Schrödingerin aaltomekaniikka 1926, Paul Diracin lopullinen kvanttimekaniikka 1930).

 

- Kvanttielektrodynamiikka (Paul Dirac 1926-1934).

 

Suhteellisuusteorialla ja kvanttimekaniikalla sekä termodynamiikalla on keskeinen osuus pohdiskeluissamme.

 

Erityisen tärkeiksi muodostuvat ne tietämyksemme puutteet, jotka nykyisin tavoittamamme tieto tuo esille.

 

Penrose ei suotta mainitse juuri suhteellisuuteoriaa ja kvanttimekaniikkaa nykyisen tietämyksemme kulmakivinä. Mutta mitkä ovat seuraavat suuret löydökset? Olisi todella naivia kuvitella että olisimme jo saavuttaneet jonkinlaisen tietämyksen huipun...

 

Olemme tottuneet käsittämään matematiikan sellaiseksi, mitä se formaalisessa muodossaan on. Kuitenkin numerot, muut matematiikan symbolit ja kaavat saattavat nykyisin päinvastoin rajoitaa ajatteluamme. Penrosen ajatuksiin voidaan yhtyä, mikäli koko matematiikkakäsite ymmärretään uudella tavalla, laajasti. Esimerkiksi nykyiset kaaos- ja stabiliteettiteoriat sekä topologinen matematiikka ovat jo oireita uudesta, luovasta matemaattisesta ajattelutavasta.

 

Oikeimman mahdollisen maailman- ja ihmiskuvan muodostamiseksi ihmisen täytyy käyttää kykyään omaan luovaan ajatteluun. Faktatiedot ovat tietenkin tärkeitä, mutta emme saa antaa niiden johtaa itseämme harhaan. Metsä täytyy nähdä puilta. Siksi tätäkin kirjasta on hyvä lukea lähinnä "rivien välistä", kiinnittämättä yksityiskohtiin liikaa huomiota.

 

Aineen perimmäisen olemuksen selvittäminen ja mahdollisten uusien ulottuvuuksien löytäminen ei ole tärkeää ainoastaan fysiikan tietämyksemme kannalta, vaan näillä asioilla on ratkaiseva merkitys hahmottaessamme uudelleen nykyisin vaarallisella tavalla vääristynyttä maailmankuvaamme. Ydinkysymys on luonteeltaan ontologinen.

 

Väärät tulkinnat kaikesta olevaisesta ovat johtaneet ja johtavat ihmisen ja luonnon väliseen kohtalokkaaseen ristiriitaan, jonka lopputulos nykyisin toimintatavoin on varsin selvä. Ihminen tekee juuri nyt parhaansa tuhotakseen sekä oman lajinsa että muunkin elollisen.

 

On aika ryhtyä ajattelemaan. Omin aivoin. Auktoriteetteihin liiemmin uskomatta.

 

Ehkä perinteisen tieteemme perusasettamukset täytyy asettaa kyseenalaisiksi. Lähtökohtana on ollut, että mikään ei ole totta ennen kuin se on todeksi todistettu perinteisen tieteellisyyskriteerien mukaisesti tehdyillä kokeilla ja tutkimuksilla.

 

Entäpä jos asettaisimme asian toisin päin. Kaikki on mahdollista eikä mitään mahdollisuuksia pidä kieltää, ennen kuin ne on perustellulla tavalla kumottu.

 

Uudenlaisen maailman- ja ihmiskuvan muotoutuminen edellyttää poikkitieteellistä lähestymistä. Poikkitieteellistä metodia ei toistaiseksi ole. Poikkitieteellisyys ei synny siten, että samoihin kirjan kansiin sisällytetään eri alojen asiantuntijoiden kirjoituksia. Eri tieteenalueiden löydökset pitää myös voida kytkeä toisiinsa.

 

Suomen Akatemian arvostettu tutkija Kari Enqvist kirjoittaa mm. kirjoissaan "Olemisen porteilla" ja "Näkymätön todellisuus" perimmäisistä kysymyksistä, joissa hän antaa optimistista arvoa edistyneelle teoreettisen fysiikan tutkimukselle. Enqvist arvostaa perustellusti kvanttikenttäteorioita, mutta kattava kenttäteoria jää hänelläkin kysymysmerkiksi. Enqvistin erityinen ansio on poikkitieteellisyyden kannalta siinä, että hen pyrkii muodostamaan myös yhteiskunnallisia ja poliittisia kytkentöjä, mutta niiden oikeellisuus jää kuitenkin paljolti subjektiivisten arvostusten ja jopa osin virheellisten historiatietojen varaan.

 

Teoreettisen fysiikan mysteerit ja parapsykologian ongelmat. Sama asia eri näkökulmista?

 

Teoreettinen fysiikka paradokseineen lähenee parapsykologiaa, jota varsin yleisesti edelleen pidetään "pseudotieteenä" tai "rajatieteenä". Jospa parapsykologia olisikin vakavasti otettava haaste länsimaiselle tieteelle ja että parapsykologian ja teoreettisen fysiikan ongelmat asettuvat mitä suurimmassa määrin päällekkäin. Tämän näkökulman merkityksellisyys ilmenee siinä, että se on jyrkästi vastakkainen porvarillisen mekanistisen maailmankuvan kanssa. Ilmeisesti myöskään marxilaisissa piireissä ei ole aina ymmärretty mekaanisen materialismin ja dialektisen materialismin eroa. Dialektinen materialismi rakentaa kaiken "tämänpuoleiselle". Tämänpuoleinen on ensisijaista. Se on aivan oikein. Samalla dialektinen materialismi kuitenkin myöntää ihmisen tiedostamisen avartumisen mahdollisuuden, jolloin "tuonpuoleinen" tiedon lisääntyessä muuttuu "tämänpuoleiseksi". Perinteinen länsimainen positivistisperäinen tiede ei hyväksy tätä itsestäänselvyyttä, vaan uskoo tietokoneisiin enemmän kuin luovaan inhimilliseen ajatteluun. Tieteisusko voidaan ainakin ajatusleikkinä osoittaa monissa tapauksissa suorastaan uskonnoksi. Luovan ajattelun sen sijaan voidaan perustellusti ajatella ilmentävän ihmiselle tyypillistä luovaa rationaalisuutta, ihmisen ajattelun irrationaalisuustekijätkin huomioon ottaen. Nykyinen käsitys tieteestä voidaan kääntää jopa ylösalaisin tekemättä väkivaltaa tieteen edellyttämälle rehellisyydelle. Oikeat analyysit ovat tarpeellisia rakennuspalikoita, mutta luova tulos on aina synteesi.

 

Teoreettisen fysiikan ja parapsykologian keskeisimmät tuntemattomat alueet asettuvat suuressa määrin päällekkäin. Siksi tässä tekstissä joudutaan siirtyilemään jossain määrin mielivaltaisesti asiasta toiseen vastoin perinteisen tieteen esitystapaa. Tämä seikka saattaa haitata luettavuutta, mutta sitä on vaikea välttää poikkitieteellisessä esityksessä.

 

Näiden ikuisuukysmysten käsittelyssä mainitut henkilöt ovat lähes kaikki perinteisen tieteen piirissä arvostettuja tiedemiehiä.

 

W.E. Butler / Dolores Ashcroft-Nowicki: "Rationalistisimmatkin tiedemiehet ovat alkaneet varovaisesti myöntää, että ihmisellä voi olla ylimääräisiä aisteja, jotka yleensä kätkeytyvät ns. limbiseen järjestelmään.... Olemuksemme sisältää todellakin osan, jonka toimintaa on vasta nyt alettu ymmärtää ja joka lienee useiden ns. yliluonnollisten kykyjen tärkein sijaintikohta. Kutsuisin näitä kykyjä mieluummin luonnollisiksi kyvyiksi, sillä mielestäni ihmiset eivät yleensä käytä kaikkia voimavarojaan ajattelevina olentoina. Vaikuttaa siltä, että olemme kehittäneet tieteellistä ja loogista mielenlaatua luontaisten luontaisten lahjojemme kustannuksella.... Ihmiskunta voi tarkastella elämää ympärillään ja ihmisissä itsessään kahdella tavalla, tieteellisesti tai vaistojensa avulla, ja nämä molemmat tavat ovat yhtä tärkeitä ihmisen kehitystä ajatellen."

 

Paranormaalien ilmiöiden olemassaoloa ei tieteellisen rehellisyyden nimissä enää voida kieltää. Keskenään yhtenevien subjektiivisten kokemusten määrä on tältä kannalta aivan liian suuri. Objektiivisiakin havaintoja sekä laboratoriotutkimuksia on olemassa, joskin niukasti. Tällaisen aineiston vähyys johtuu lähinnä menetelmäongelmista.

 

Paranormaaleilla ilmiöillä tarkoitamme sen tapaisia asioita kuten telepatia, aistien ulkopuolinen havaitseminen, selvänäkeminen, ennalta näkeminen, esineiden liikuttelu niihin koskematta, itsestä irtautuminen, kysymys kuolemanjäkeisestä elämästä jne.

 

Mutta paranormaaleina meidän on toki pidettävä myös mm. niitä fysiikan paradokseja ja mysteereitä, jotka saattavat tiedemiehet ymmälle.

 

Parapsykologinen ilmiökenttä on vaikeasti lähestyttävissä siitä syystä, että tällaiset ilmiöt ovat yleensä subjektiivisia ja spontaaneja eivätkä perinteisen tieteen menetelmät yllä tälle alueelle. Lisäksi saattaa olla kyse siitä, että paranormaalit kyvyt ja ilmiöt ovat mitä suurimmassa määrin yksilöllisiä eikä yleistasoisia todennuksia voida ainakaan kovin helposti tehdä. Toisaalta saattaa samanaikaisesti olla myös

 

niin, että nyt paranormaaleina pidettävät ilmiöt ovat osa arkipäiväistä elämäämme, vaikka emme sitä tiedostakaan. On kuitenkin näyttöä siitä, että joillakin henkilöillä on poikkeuksellista herkkyyttä tai poikkeuksellisia kykyjä tällä alueella.

 

Yleinen psykologia hyväksyy "introspektion", oman itsen käyttämisen tutkimuskohteena. Mutta kun asiat menevät yli ammattipsykologien ymmärryksen, tämä tutkimusmenetelmä ei enää kelpaakaan. Mistähän moinen johtuu?

 

Kansainvälisesti arvostettu Brockhausin tietosanakirja sanoi vuonna 1954 selvänäkemisestä: "Tulokset ovat kyseenalaisia". Vuonna 1978 se kertoo: "Kauan kiisteltyä selvänäköisyyttä pidetään nyt todistettuna. Samoin telepatiaa. Neuvostoliittolaiset kaukohypnoosikokeet ovat todistaneet sen.

 

Hans J. Eysenck: "Jollei kaiken takana ole jättimäistä salaliittoa, jossa on mukana kolmisenkymmentä yliopistoa kautta maailman sekä useita satoja erittäin arvossapidettyjä eri alojen tiedemiehiä, joista monet ovat alun perin suhtautuneet vihamieli-sesti parapsykologian tutkijoiden väitteisiin, on ennakkoluulottoman tarkkailijan pakostakin tehtävä se johtopäätös, että on olemassa pieni määrä ihmisiä, jotka saavat tietoa joko toisen ihmisen mielessä tai ulkomaailmassa olevista asioista tavalla, joka on tieteelle vielä tuntematon".

 

James A. Alcock yrittää kirjassaan "Parapsychology: Science or Magic" tehdä koko parapsykologian olemattomaksi periaatteella "sitä mitä ei ole tässä ja nyt, ei ole olemassakaan". Tällaisella periaatteella meillä ei olisi tiedettäkään. Luova ajattelu edellyttää aina mielikuvitusta ja uusien mahdollisuuksien olemassaolon periatteellista myönämistä. Karl Marx: "Mikäli kaikki olisi sitä, miltä miltä näyttää, ei tiedettä tarvittaisikaan". Kivikirveen ja yleisen suhteellisuusteorian ideoiden löytäminen on periaatteessa samanlainen luova prosessi.

 

Usko perinteisen tieteen kaikkivoipaisuuteen on horjumassa, koska vastaukset käytännön ongelmiin siltä taholta ovat ehtyneet. Itse asiassa tiede on päässyt niin pitkälle, että se joutuu tunnustamaan tietämättömyytensä paitsi luonnontieteellisen perustutkimuksen alueella, myös erityisesti sosiaalisten, ekologisten ym. yhteiskunnallisten ongelmien edessä. Teknisistä sovelluksista ei juuri ole apua.

 

On aika antaa luovalle mielikuvitukselle sijaa.

 

Tieteessä kriittisyys on tietenkin tärkeää. Joskus vaan tuntuu siltä, että tiukimpien skeptikkojen ajatusmaailman perustana on uskontoon verrattava vakaumus siitä, että tunnettu fyysinen materia on ehdottomasti kaikki, mitä olemassa on. Kuitenkaan hekään eivät osaa selittää, mitä tämä materia on. Epäillessään muiden käsityksiä skeptikkojen tulisi johdonmukaisuuden vuoksi epäillä myös omia käsityksiään. Skeptikkojen ansioksi on toki luettava se, että he ovat usein paljastaneet näennäisparanormaalien ilmiöiden alalla esiintyneitä uskonnollisia tai kaupallisia huijauksia.

 

Kvanttien väliset vaikutusmekanismit ovat yhtä tuntemattomia kuin telepatian vastaavat mekanismit. Ihmisaivojen toiminta on lähinnä kvanttitason toimintaa. Ihmisaivojen atomien ominaisuudet sisältävät samat aika-avaruuden topologiset ja metriset piirteet kaikkine fyysikkojen kannalta mysitisine paradokseineen kuin kvanttiteoria yleensäkin.

 

Tavanomainen käsityksemme viidellä tunnetulla aistilllamme havaittavan maailman todenmukaisuudesta on verrattavissa H.G. Wellsin "sokeiden maailmaan", jossa näköä vailla olevat ihmiset pitäisivät näköaistin välityksellä havaittavia kohteita ja ilmiöitä okkultistisena hölynpölynä. Monien sekä konkreettisten että aihetodisteiden ja lukemattomien subjektiivisia kokemuksia kuvaavien kertomusten perusteella ihmisen kyky havainnoida ympäröivää todellisuutta on mitä ilmeisimmin olennaisesti tavanomaisesti tiedostettuja viittä aistia laajempi.

 

Parapsykologian ja psykologian välistä suhdetta voidaan kärjistäen kuvata vaikka näin: "psykologia on mielenkiintoinen parapsykologian osa-alue". Perinteinen länsimainen tiede ei tietenkään tälaista hyväksy. Mutta se ei tee parapsykologiaa olemattomaksi. Psykologit ja sosiaalipsykologit ovat pakotettuja myöntämään, että ihmisten keskinäiset ja ihmisen ja muun luonnon väliset vuorovaikutusmekanismit ovat mitä suurimmassa määrin tuntemattomia.

 

Ennaltanäkeminen on varsin pitkälti dokumentoitu tosiasia, joskin positivistisen tieteenperinteen tutkimusmenetelmät soveltuvat huonosti tällaisten ilmiöiden tutkimiseen. Tällaisia tutkimuksia on kuitenkin tehty. Ansiokkaimmat kokeet lienee suorittanut aiemmin Boeingin palveluksessa ollut lentokonesuunnittelija, fyysikko Helmut Schmidt.

 

Schmidt kehitti testiautomaatin, jolla voitiin testata koehenkilöiden kykyä ennaltatietämiseen sekä toisaalta psykokineettiseen vaikuttamiseen. Testausmenetelmä perustui strontium-90 -isotoopin radioaktiiviseen hajaantumieen; aine säteilee ja lähettää elektroneja tavalla, joka on tilastollisesti sattumanvarainen. Koehenkilöiden piti yrittää "nähdä ennalta" laitteen tuottamia lukusarjoja. Toisessa koesarjassa heidän piti yrittää vaikuttaa lukusarjoihin eli koettaa psykokineettisesti tuottaa haluamiaan lukuja.

 

Koesarjat olivat pitkät ja perusteelliset. Niissä käytettiin koehenkilöinä henkilöitä, joilla oman arvionsa mukaan tai muutoin oletettiin olevan paranormaaleja kykyjä. Puuttumattaa tässä yhteydessä koesarjojen tekniikkaan voidaan todeta tilastolliset merkitsevyydet: sekä ennaltanäkemisen että psykokineettisen vaikuttamisen alueilla saavutettiin tuloksia, jotka olisivat voineet syntyä sattumanvaraisesti kokeen luonteesta riippuen todennäköisyyksin 1:100 - 1:1 000 000 000.

Merkillistä.

 

On aihetta olettaa, että ihmisaivot toimivat uudenlaisella materialla ja energialla, jolloin havaintokenttä saattaa suuresti laajeta. Tunnetuimpia ennaltanäkemistapauksia ovat mm. ne enneunet, joita useat ihmiset todistetusti näkivät ennen Aberphanin onnettomuutta vuonna 1968, jossa koulu hautautui vyöryvän kuonakasan alle. Asia voidaan ehkä selittää näin: ihmisaivot kykenivät rekisteröimään unessa vaarallisen kuonakasan liikehtimisen, mutta yleensä tällainen havaitsemisen erikoinen muoto ei yllä tietoisuuteen saakka.

 

On ehdotettu, että ihmisen alitajunta kykenee koostamaan objektiivisten mahdollisuuksien ja todennäköisyyksien joukosta tulevan tapahtuman.

 

Ennaltanäkeminen ei tarkoita sitä, että tapahtumat olisivat ennalta määrättyjä. Ilmeisesti onnettomuuksia on voitu välttää sellaisissa tapauksissa, jolloin unen tai vastaavan "yliaistillisen" havainnon merkitys on ymmärretty. On ilmeistä, että ih-misaivot kykenevät analysoimaan ja syntetisoimaan objektiivisia mahdollisuuksia tuleville tapahtumille, mutta tällainen havainnointi sisältää mitä ilmeisimmin viiden aistimme kautta hankitun informaation ohella "yliaistillisen" toistaiseksi tuntemattomia mekanismeja.

 

Fyysikko Ernst Machin ehdottama holistinen maailmankuva tuntuisi sopivan kuvaan. Kokonaisuudessa osat pitävät sisällään kokonaisuutta koskevan informaation. Ihmis- aivot ja sen osaset ovat ehkä erikoislaatuinen osa kosmosta - ne kykenevät syntetisoimaan kuvan todellisuudesta. Mekanismia emme tunne. Ennaltanäkemisproblematiikkaan ja esimerkeiksi otettuihin Aberphanin onnettomuuden ennaltanäkemistapauksiin voidaan kytkeä esimerkiksi Dobbsin ehdottama "psitroni" -niminen hiukkanen.

 

Psitroni olisi ns. virtuaalisen materian hiukkanen/aalto ja toimisi ihmisaivojen "tutkan" ympäristöä haravoivan säteilyn välittäjähiukkasena. Psitronin välityksellä ihmisaivoihin saapuisi informaatiota, jonka aivot syntetisoivat objektiivisiksi todennäköisyyksiksi ja mahdollisuuksiksi.

 

Ennaltanäkeminen ei siten välttämättä merkitse ajan muuttumista.

 

Sen sijaan menneiden tapahtumien yliaistillinen havaitseminen saattaa sisältää nimenomaan ajan muuttumisen. Esimerkiksi hypnoosissa valokuvantarkasti muistetut lapsuuden tapahtumat saattavat olla ajan muuttumisilmiöitä, ei välttämättä tallennuksia aivojen "kovalevyllä".

 

A.M. Mostepanenko: "Ei ole mahdotonta, että psyykkinen aika ja avaruus ovat kiinteästi sidoksissa mikroaikaan ja mikroavaruuteen ja määräytyvät siten samoista perusluonteisista ja arvoituksellisista ilmiöistä kuten ihmisen ainutlaatuinen kyky olla vuorovaikutuksessa ajan ja avaruuden kanssa." Psyykkinen toiminta materian korkeimpana liikemuotona ilmenee erityisissä mikro- ja makrotason aika- ja avaruussuhteissa, jotka ovat ominaisia vain tälle liikemuodolle. Tutkimalla psyykkisiä tapahtumia voidaan selvittää tämän materian korkeimman liikemuodon ominaislaatu, sen aika-avaruuden topologiset ja metriset piirteet. (Dubrov/Pushkin, 1987).

 

Psyykkisten prosessien tutkiminen materian korkeimpana liikemuotona johtaa meidät parapsykologian alueelle. Yleisimmin vallitseva käsitys materiasta/energiasta ei anna mahdollisuuksia tähän näkökulmaan. Aivo- ja neurofysiologit myöntävät melko auliisti, etteivät tiedä omasta ammattialastaan pohjimmaltaan juuri muuta kuin alkeellisimpien toimintojen fysiologisia paikannuksia. On ehdotettu, että korkeammat henkiset toiminnot tapahtuisivat aivokuoressa. Kun tämä ajatusmalli on todettu osin kestämättömäksi, on katse suunnattu synapseihin, hermoratojen solmukohtiin. Kuitenkaan tällainen "paikantaminen" ei periaatteessa ratkaise mitään. Tärkeä kysymys ei ole "missä", vaan "miten".

Aivofysiologit ovat ymmällä. Samoin fyysikot.

Nobelfyysikko P. Feynmanin mukaan positroni on ajassa taaksepäin kulkeva elektroni. Aika ei ainoastaan hidastu gravitaatiokentässä, vaan se voi myöskin kulkea taaksepäin. Tämä havainto on teoreettisesti tärkeä, sehän laajentaa Diracin hiukkasteoriaa ja erityisesti miinusmassaelektronin käyttäytymistä kokonaisella ulottuvuudella: negatiivisella ajalla.

 

Hiukkasteoria nykyisessä muodossaan antaa tukea kahdeksanulotteiselle avaruudelle. Tällöin jokaisella nyt tunnetulla ulottuvuudella on käänteisulottuvuutensa.

 

Negatiivinen aika sekä negatiiviset pituus, leveys ja korkeus, toisin ilmaistuina käsitteet ylös-alas, vasen-oikea ja etu-taka) liittyvät materia/antimateria -suhteeseen sekä erityisesti ns. virtuaaliseen materiaan. Tätä voimme perustella mm. hiukkasfysiikassa keskeisellä symmetrialla, jonka olemassaolo voidaan todeta abstrakteissa matemaattisissa tiloissa sekä hiukkasten heijastumis- ja pyörimisoperaatioissa. Symmetria on merkillinen kummajainen kaikkialla, myös esimerkiksi taolaisessa filosofiassa.

 

Uusien ulottuvuuksien olemassaolon mahdollisuus täytyy myöntää. Aikanaan naureskeltiin radioaalloille ja muille aisteilla havaitsemattomille värähtelyjaksoille. Mikä saa meidät uskomaan, että nyt tuntemamme aineen spektri ei olisi ylitettävissä jommasta kummasta tai molemmista päistä?

 

Ihmis- ja maailmankuvamme kannalta uudet ulottuvuudet ovat keskeinen kysymys. "Tietämys ihmisestä on vielä lapsenkengissä". (Albert Einstein).

 

Ulottuvuuksia on joissakin yhteyksissä ehdotettu olevan enemmän kuin kahdeksan. Sattaa olla, mutta jo kahdeksanulotteisen avaruuden tajuamisesssa sekä mikro- että makrotasolla on meille aivan riittävästi päänvaivaa tässä vaiheessa.

 

Liekö sattuma, mutta taolainen kaikkia kosmoksen ja ihmisen tilanteita esittävä kahdeksankulmainen reliefi 16. vuosisadalta esittää mitä ilmeisimmin selkeiden symbolien muodossa kaiken olevaisen kahdeksanulotteisuutta.

 

Kahdeksanulotteista avaruutta ovat esittäneet mm. venäläiset parapsykologit A. Pushkin ja V. Dubrov.

 

Kielellisesesti Pushkinin ja Dubrovin ehdottamalla kahdeksanulotteisella avaruudella on ilmeinen yhteys yleisemmin käytettyihin käsitteisiin "psi-aika", "psi-avaruus" ja"psi-materia". Dubrovin ja Pushikin näkökulmaa heijastaa heidän kirjoittamansa kirjan nimi: "Parapsykologia ja moderni luonnontiede".

 

Yhdysvaltalainen Carroll B. Nash, biologian professori, on tavallaan perustanut uuden tieteenhaaran kirjassaan "Parapsychology, The Science of Psiology" (1986).

 

Etuliite "psi-" voidaan usein korvata etuliitteellä "bio-". Esimerkiksi "bioenergia" on tuttu puhuttaessa akupunktiohoidosta. Käsitteet tieteen uusilla alueilla eivät ole vielä vakiintuneet.

 

Parapsykologit ja mystikot ovat usein käyttäneet sanaa "astraaliruumis". Tieteellisen parapsykologian kannalta asiaan tulee suhtautua vakavasti ja asiallisesti. Saattaa olla, että fysiikan kannalta tarkoituksenmukainen ilmaisu tässä yhteydessä olisi tässä yhteydessä "bioplasmaruumis". "Bio-" tarkoittaa elämää ja niin muodoin myös energiaa, koska kaikki toiminta edellyttää energiaa. Plasma on fyysikoiden tuntema aineen olomuoto, joka lyhyesti ilmaistuna tarkoittaa erittäin ohutta ainetta, jolla on erityisiä sähkömagnettisia ominaisuuksia.

 

Materian ja antimaterian ominaisuudet tunnetaan periaatteessa. Materia- ja antimateriahiukkaset lienevät keskenään samanlaiset, mutta niillä on vastakkainen sähkövaraus. Niille on ominaista, että materia- ja antimateriahiahiukkaset tuhoavat toisensa eivätkä voi olla samassa paikassa yhtä aikaa. Materian ja antimaterian lisäksi on myös paitsi fysiikassa myös psyykkisten prosessien kannalta huomioitava fyysikoiden jo kolmikymmenluvulla ehdottama virtuaalinen materia, joka olisi aineen rinnakkainen olomuoto fyysiseen materiaan nähden.

 

 

Virtuaalinen materia - avaus materia-käsitteen laajentamiseen?

 

Virtuaalinen materia saattaisi olla ilmaus luonnossa vallitsevasta symmetriasta, ehkä fyysikkojen ehdottamasta supersymmetriasta. Tunnemme materian ja antimaterian, mutta onko meillä vielä virtuaalinen materia ja virtuaalinen antimateria? Jospa alkuräjähdyksessä erottuivat toisistaan nämä neljä elementtiä? Tai ehkä vieläkin useampia?

 

Tuntematon virtuaalinen materia ei välttämättä noudata mitään tunnettuja fysiikan lakeja. Sen sijaan sen avulla monet tämän päivän mysteerit saattavat avautua. Virtuaalisen materian olemassaolo merkitsisi ilmeisesti muun muassa sitä, että tyhjiötä ei edes teoreettisesti voisi olla olemassa.

 

Ns. 0-entropia tarkoittaa sitä, että kaikkialla on olemassa tunnettujen alkuaineiden hiukkasia niiden virtuaalisessa - aikaan ja paikkaan sitoutumattomassa muodossa. Virtuaalinen materia/energia saattaa olla juuri se värähtelyn muoto, jolla toistaiseksi tuntemattomat välitysmekanismit selittyisivät. Ilmaisu "nolla-entropia" tulee siitä, että tyhjiön matemaattinen arvo nykyfysiikassa on 0.

 

Mikrotasolla atomin sisäisten voimien välittymismekanismit samoin kuin makrotasolla mm. painovoima saattaisi selittyä virtuaalisten hiukkasten/aaltojen välityksellä. Elektronin etäisyys atomin ytimestä on noin satatuhatta kertaa elektronin läpimitta. Tämä eletronin ja ytimen välinen tila ei liene tyhjiö sen enempää kuin taivaankappaleiden välinen ulkoavaruuskaan.

 

Totesimme, että tyhjiötä ei ehkä todellisuudessa ole olemassakaan. Matemaattisesti tämä tarkoittaa sitä, että tyhjiö-nimisellä järjestelmällä sittenkin on nollasta poik-keava arvo. Ehdotetaan, että tyhjiötila on normaalitila ja siitä poikkeaminen vain ohimenevä häiriö aika-avaruudessa.

 

Tämä ehdotus on spekulaationluonteinen kuten toki virtuaalinen materiakin, mutta jälkimmäinen vaikuttaa todemmalta ja kiinnostavammalta.

 

Käsitys virtuaalisesta materiasta todellisena kategoriana ja sen muodostaman pysyvän tai vaihtelevan 0-entropian olemassaolosta tuntuu uskottavammalta, etenkin kun tätä kautta saattaisivat monet muutkin teoreettisen fysiikan ongelmat ratketa aikanaan.

 

J.D. Bjorken/S. Drell (USA): "Aineellis-energeettiset muunnokset vaikuttavat kaikkein mielikuvituksellisimmilta tunnetuista psi-ilmiöistä. Silti relativistisen kvanttifysiikan kehitys tekee tässäkin mahdolliseksi edetä kohti havaittavien materiaa- lis-energeettisten psi-ilmiöiden oikeaa ymmärtämistä. Perustava merkitys tässä yhteydessä on kvanttifysikaalisella käsityksellä tyhjiötilasta, joka näyttää varsin ainutlaatuiselta ilmiöltä.

 

Tyhjiötila ei ilmeisesti ole tyhjyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Sille päinvastoin oletetaan nollaentropia. Se sisältää kaikkien mahdollisten materialajien hiukkasia niiden aikaan ja avaruuteen sitoutumattomassa virtuaalisessa muodossa, kuten on ehdotettu.

 

Ajatusleikkinä voidaan kuvitella, olisiko esimerkiksi täydellisen tyhjiön sisältävässä lieriössä painovoimaa? Nykyfysiikan mukaan painovoimaa välittää hypoteettinen gravitoni. Mikäli tyhjiö todella olisi täydellinen, ei siellä voisi olla gravitonia eikä mitään muutakaan. Mutta herää epäilys, että gravitaatio sittenkin olisi olemassa tässä kuvittelemassamme lieriössä. Silloin se ei todellisuudessa olisi tyhjiö, vaan se sisältäisi esimerkiksi painovoimaa välittäviä virtuaalisen materian hiukkasia. Tai sitten painovoima selittyisi ajallis-paikallisin koordinaatein...

 

Yleinen suhteellisuuteoria sisältää gravitaatiokentän ja valon nopeudella etenevän gravitonin, mutta juuri tältä keskeiseltä ongelma-alueelta puuttuu käytännön todennus.

 

On mielenkiintoista todeta, että koulufysiikassa edelleen opetetaan "gravitoniperus-taista" painovoimaoppia huolimatta siitä, että se on huippufyysikkojen keskuudessa jo useampaan kertaan hylätty. A. Einstein 1915: "Gravitaatiota ei ole olemassa. Gravitaatio on vain käytetystä koordinaattisysteemistä johtuva näennäinen hitausvoima, kuten keskipako- ja Coriolis-voimat pyörivässä karusellissa. Tämä selittäisi samalla, miksi gravitaatioon ei millään tavalla voida vaikuttaa, miksi kahden kappaleen välinen vetovoima on riippumaton niiden välillä olevista asioista ja miksi gravitaatiokiihtyvyys on riippumaton kappaleen laadusta." Mutta onko näinkään? Emme tiedä. Dokumentoidut UFO-ilmiöt viittaisivat toiseen suuntaan. Mikäli nämä ilmiöt ovat todellisia, niihin liittyy sekä painovoiman että keskipakoisvoiman kumoaminen niiden tunnettujen fysiikan lakien vastaisen liikehdinnän perusteella.

 

Toisen maailmansodan yhteydessä sotilaallisesti käytettyjen ydinräjäytysten jälkeen on maailmassa tehty noin 70 000 rekisteröityä UFOhavaintoa. Osa näistä havainnoista vodaan selittää "tavanomaisin" keinoin, osa voi olla mielikuvituksen tuotetta, osa saattaa olla hallusinaatioita - joita ei niitäkään pidä jättää tutkimatta niiden mahdollisen alkuperän ja merkityksen vuoksi - mutta suuri määrä on fyysisiä havaintoja, joihin lisäksi usein liittyy fyysisiä seuraamuksia ja jälkiä. Maahan laskeutuneille UFOille on voitu mitata laskeutumistelineiden jälkien perusteella tuhansien kilojen painoja. Tällaisia mediatietoja on näkynyt. Sittemmin ne on peruttu.

 

UFO-ilmiöille ei varmaankaan ole mekaanista "toiselta planeetalta tulevien pienten vihreiden miesten selitystä". Kyse lienee erikoislaatuisista psykofyysisista tapahtumista ja tiedostamisprosesseista, joiden yhteydessä tuntemamme fyysikan piiriin kuuluvat tapahtumat ovat pikemminkin poikkeuksia. On mahdollista, että alitajuntamme tietää kosmoksesta ja UFOista paljon enemmän kuin mitä järkemme tällä hetkellä antaa myöten.

 

UFOista puhuja halutaan yleensä saattaa naurunalaiseksi. Vuosisatamme huipputiedemiehet eivät kuitenkaan kiellä tällaisten ilmiöiden mahdollisuutta.

 

Todennettujen UFOhavaintojen määrä on niin suuri, että niiden tekeminen olemattomiksi on tieteenharjoittamisen edellyttämän rehellisyyden vastaista.

 

UFOt kykenevät monien keskenään yhtenevien havaintojen mukaisesti ilmeisesti liikkumaan maan ilmakehässä ilman sanottavaa kitkaa mahdollisesti dematerialisoimalla ympäröivän aineen. Ulkoavaruudessa ne sattaisivat käyttää hyväkseen vaikkapa Ian Redmountin ehdottamia "madonreikiä".

 

Jouduimme UFO-problematiikkaan gravitaatioongelman vuoksi, koska UFOjen liikeh- dintä havainnontekijöiden mukaan uhmaa tunnettuja fysiikan lakeja. Mutta antaa UFOjen olla. Palatkaamme asiaan.

 

Einsteinen jättimäinen yritys siirtää gravitaatio fysiikasta geometriaan on ilmeisesti sortunut laskennalliseen mahdottomuuteen. Tähän tilanteeseen on jääty vuosisatamme alussa. Tänä päivänä olemme periaatteessa tasan samassa tilanteessa. Tämä ei tarkoita, että Einstein olisi ollut väärässä. Kyse on pikemminkin siitä, että ainakaan tavanomaisen symbolimatematiikan keinot eivät riitä.

 

Geometrinen näkökulma saattaa osoittautua ratkaisevan tärkeäksi. Mikäli voitaisiin osoittaa, että aika-avaruuden koordinaatit sisältävät energialatauksen, kokisi nykyinen maailmankuvamme melkoisen järkytyksen. Geometriaan on myös kiinnitetty viime aikoinakin erityistä huomiota. Ajattelemisen aihetta antavat teoreettisesti vaikkapa kappale, jolla ei ole yhtään ulottuvuutta, 1-ulotteinen ympyrä tai jana tai taso, jolla on vain yksi puoli. Nämä ovat ilmeisesti tosiasioita, mutta käsityskykymmme ei oikein tahdo riittää...

 

Kvanttifysiikan sinänsä valtavassa menestyksessä on ongelma: painovoima ei sovi järjestelmään. Painovoimaa näyttää olevan periaatteessa mahdotonta kvantifioida, eikä olettamusta painovoiman olemassaolosta näytä tarvittavan missään. Yksi syy on varmasti se, että painovoima on heikoin luonnossa esiintyvä vuorovaikutus ja siten häviävän pieni atominsisäisten voimien rinnalla. Kuitenkin fyysikkoja kiusaa joukko mystisiä yhteyksiä painovoiman ja atomifysiikan välillä: miksi avaruuden säteen (edellyttäen, että avaruus on äärellinen ja mitattavissa) ja atomiytimen säteen suhde on sama kuin kahden alkeishiukkasen sähkö- ja painovoimavuorovaikutusten suhde. Suhdeluvussa on neljäkymmentäyksi numeroa. Miksi tämä sama käsittämättö-män suuri luku tulee esille noin tusinassa muussa yhteydessä atomeja ja koko maailmankaikkeutta toisiinsa verrattaessa? Laajeneeko kaikki maailmankaikkeuden ikääntyessä? Syntyykö kaiken aikaa uutta ainetta?

 

Pietarilainen Ludvig Faddejev - joka on usein luennoinut Helsingissäkin - esittää matemaattisia ratkaisuja lähes kaikkeen. Mutta hänkin joutuu tunnustamaan, että painovoima on edelleen mysteeri.

 

Vuonna 1938 Dirac esitti ajatuksen, että ko. "luonnon vakiot" eivät olekaan vakioita, vaan muuttuvat maailman vanhetessa. Ko. suuri luku on yksinkertaisesti maailman ikä tällä hetkellä, mitattuna pienimmällä fysiikassa esiintyvällä mittayksiköllä, nimittäin ajalla, jonka valo tarvitsee kulkeakseen atomiytimen läpi.

 

Kuun vuorenhuippujen aiheuttamien tähtipimennysten tarkka valo-sähköinen erittely viittaa siihen, että kuun kiertoaika Maan ympäri tosiaan kasvaa, ts. niin sanottu "painovoimavakio" pienenee maailman iän kasvaessa juuri Diracin ennustamalla tavalla. Eli etäisyys kasvaa, maailmankaikkeus laajenee.

 

Virtuaalinen hiukkanen/aalto saattaisi selittää painovoiman mysteerin. Nykyfysiikan mukaan kaikkia voimia välittävät erilaiset hiukkaset/aallot. Kuitenkaan "gra- vitoniksi" ristittyä olettamuksellista hiukkasta ei ole löydetty sen enempää teoreet-tisesti kuin kokeellisestikaan. Kuitenkin yleinen käsitys perustuu tähän hypoteettiseen gravitoniin.

 

Virtuaalisen materian tuntemattomat "kvanttimekaaniset ominaisuudet" saattaisivat selittää myös monia parapsykologian mysteerejä. Toistaiseksi tuntemattomat fysiikan aihepiiriin kuuluvat välittäjähiukkaset ja välittävät mekanismit johtavat pohtimaan vastaavia ongelmia psyykkisten prosessien alueella.

 

Telepatia on paranormaali ilmiö, joka useille ihmisille tuttu. Sitä on tutkittu myös kriittisissä olosuhteissa, jotka täyttävät positivistisenkin tieteenperinteen metodivaatimukset.

 

Kaukoviestinnän, jota kutsutaan telepatiaksi, täytyy olla ominaista kaikelle elolliselle, yhtenäiseksi järjestelmäksi ja yhdeksi organismiksi käsitetylle biosfäärille. (V.I. Vernadski, Pushkin/ Dubrov, 1987).

 

V. I. Vernadskin mukaan elämä on kosminen ilmiö, joten kaukoviestintäongelma liittyy suoraan elämän kehitykseen avaruudessa ja siis itse avaruuden kehitykseen. Matemaatikoiden näkemys omalta ammattialaltaan tulee väistämättä esille tässä yhteydessä. "Heidän (Mandelbrot, Peitgen ja Richter) kuvansa olotilanmuutoksen rajoista olivat omalaatuisen kauniita monimutkaisuuksia, jotka alkoivat näyttää luonnollisilta kukkakaalimuodoilta kaikkine ryppyine ja nyppyineen. Kun he lisäsivät parametrejä ja lisäsivät yksityiskohtien suurennosta, alkoi kuva näyttää yhä satumaisemmalta, kunnes äkkiä, odottamatta, syvällä kaaoksen alueella ilmestyi tuttu litistynyt nuppujen kirjoma muoto: Mandelbrotin joukko, jokainen kärki, jokainen atomi paikallaan. Se oli osoitus universaalisuudesta. Ehkä meidän pitäisi uskoa taikuuteen." (Pushkin/Dubrov, 1987).

 

Timo Järvilehto: Elämän varhaisessa kehityksessä tulevat esille jo ne pääperiaatteet, jotka myös elämän myöhemmässä kehityksessä ovat keskeisiä: Elämän synty merkitsi uuden vuorovaikutusmuodon, aktiivisen vuorovaikutuksen syntyä. Syntyi aivan erityi-nen kemiallisten yhdisteiden järjestelmä, jonka tavoitteena oli oman rakenteen säilyttäminen. Tämä järjestelmä ei syntynyt jonkin sisäisen voiman pakottamana, vaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, ympäristön rakenteen ja ulkoisen energian kautta.

 

Yhdysvaltalaisella Apollo-lentojen yhteydessä tehdyllä telepatiatutkimuksella on tärkeä periaatteeellinen merkitys, koska siinä saatettiin mitata telepaattisen viestinnän nopeutta. Toisin sanoen "yliaistilliselle" ilmiölle voitiin laskea fysikaalisia arvoja. Yleinen käsitys on ollut, että telepatia toimii tosiajassa, ilman viivettä. Näin ei kuitenkaan ole. Viive on noin kaksi viidesosaa valon viiveestä. Kokeita suoritti Karl Oasis Amerikan parapsykologisesta seurasta. (Eysenck/Sargent, 1984).

 

Telepatiaa tutkitaan NASA:n ja tutkittiin Neuvostoliiton tiedeakatemian tahoilla aivan käytännöllisistä syistä. Mahdolliset tekniset häiriöt tai viat radiolaitteissa ulkoavaruudessa liikuttaessa vaativat "varmuusviestintäjärjestelmän" kehittämistä ja jo aiemmin todelliseksi ilmiöksi huomattu telepaattinen viestintä on tällainen mahdollisuus.

 

Virtuaalisen materian hiukkasen (tai miksei fyysisenkin hiukkasen jos se olisi mahdollista) ylittäessä valon nopeuden tapahtuu ajan muuttuminen sekä itse hiukkasen että kuvitellun havainnoitsijan kohdalla. Tältä kannalta voidaan ajatella jopa tulevien tapahtumien "ennalta näkemistä", mikäli hypoteettinen havainnoitsija olisi esimerkiksi omasta näkökulmastaan viidensadan vuoden päässä nykyhetkestä ja katsoisi tapahtumia neljäsataa vuotta taaksepäin. Käytännössä kuitenkaan ennaltanäkemistä näin täsmällisessä mielessä ei ole dokumentoitu.

 

Fysiikan mahdollinen "virtuaalimaailma" saattaa tulevaisuudessa selittää monia nyt yli ymmärryksen meneviä ongelmia.

 

Viite uudenlaiseen aine-energiajärjestelmään on saatu ns. kirljan-kuvauksen sattumanvaraisen keksimisen kautta. Tällä valokuvausmenetelmällä saadan korkeajännitettä hyväksi käyttämällä sekä elollisille että elottomille esineille näkyviin helokehä. Elollisten kohteiden osalta tämä helokehä on tuottanut yllätyksiä. Yhdysvalloissa on kyetty kuvaamaan kokonaisena kasvin lehti, josta osa on revitty pois. Puuttuva osa näkyy, mutta heikommin. Tämä saattaisi osin selittyä Machin holistisella teorialla. Machin teoria on huomionarvoinen. Sen mukaan kokonaisuuden jokainen osa pitää sisällään koko kokonaisuutta koskevan informaation. Kyse ei ole huuhaasta. Biologit osaavat jo käytännössä suorittaa eliöiden monistamista vastaavin geneettisin perustein. Fysiikan alueella todennus on vaikeampi.

 

Mahdollinen konkreettinen viite virtuaalisen materian suuntaan on neutriino-niminen alkeishiukkanen, joka on myös kokeellisesti löydetty. Sillä ei ole ylipäätään mitään fyysisiä ominaisuuksia. Se ei vedä eikä työnnä muita hiukkasia, mitään massaa sille ei ole voitu laskea. Kuitenkin sen olemassaolo saatettiin teoreettisesti ennakoida ja lopulta se puhtaasti sattumalta löydettiinkin. Neutriinon olemassaolo paljastuu sen törmätessä johonkin muuhun hiukkaseen. Tässä on jälleen tärkeä teoreettinen havainto. Mikäli neutriino todella on virtuaalinen hiukkanen, se kuitenkin jossain tapauksessa reagoi fyysiseen materiaan. Neutriinon massattomuudesta fyysikot eivät ole yksimielisiä. Stephen Hawkingin mukaan "neutriinot ovat äärimmäisen keveitä hiukkasia, jotka "tuntevat vain painovoiman ja heikon ydinvoiman". Painovoiman osalta hiipii tällä kohdalla epäilys mieleen. Painovoima on tunnetuista voimista heikoin. Mistä Hawking voi päätellä, että neutriino tuntee painovoiman? Varmuudella ei ainakaan kokeellisista tutkimuksista.

 

Nykyisen hiukkas- ja maailmankaikkeusmallin mukaan neutriinoja olisi kolmea lajia: elektronin neutriino, myonin neutriino ja taun neutriino. Neutriinot olisivat siis eräänlaisia tunnettujen hiukkasten "varjoja". Uusin neutriinolöydös on simpsiino, joka olisi neljäs neutriinolaji ja jota on erityisen vaikea sovittaa maailmankuvaamme. Sitä ei pitäisi olla olemassa. Kuitenkin John Simpsonin ja Andrew Himen kokeet ovat osoittaneet sen olemassaolon. Simpsiinolle on voitu laskea massa, 17 keV (kiloelektronivolttia), mikä on noin kolmaskymmenesosa elektronin massasta. Kilogrammoina ilmaistuna simpsiinon massaan tulisi 31 nollaa ennen ensimmäistä merkitsevää numeroa.

 

P. Kustaanheimo: Vedyn muuttuessa heliumiksi Auringon keskipisteessä sieltä lähtee avaruuteen suuri joukko ns. neutriinoja, alkeishiukkasia, joilla ei ole massaa eikä sähkölatausta ja jotka siten pääsevät häiriöttä melkein kaiken aineen läpi. Voidaan täsmälleen laskea, kuinka paljon tällaisia hiukkasia kulkee päivittäin Maan läpi ja ne voidaan vangita sopivilla kemikaaleilla tätettyihin suuriin säiliöihin. Koe on suoritettu kaivoksessa, noin 1500 metrin syvyydessä (kaikkien muiden säteilyjen poistamiseksi), ja neutriinoja on onnistuttu vangitsemaan laskelmien mukaisesti, mutta vain mur-to-osa siitä määrästä, minkä pitäisi tulla Auringosta.

 

Neutriinotutkimus saattaa osoittautua avaimeksi koko maailmankaikkeuden ymmärtämiseen. Astrofyysikot odottavat malttamattomina uutta tietoa, jota odotetaan uusiltal ilmaisimilta. Tällainen syvälle maan alle rakennettu ilmaisin on vuonna 1996 valmistunut Kamiokade Japanissa. Vastaavia ilmaisimia on rakenteilla eri puolilla maailmaa.

 

Neutriinot pyörivät. Niillä on "spin". Tiedämme niistä oikeastaan melko paljon. Paitsi että emme tiedä mitä ne ovat.

 

Neutriinoon kohdistuu erityisen mielenkiinto, koska se on "saatu kiinni". Perimmäisiä ongelmia lähestytään toki myös muista näkökulmista.

 

"Pimeää ainetta" etsitään nykypäivän fyysikkojen toimesta ponnekkaasti. Michael Turner yrittää saada haaviinsa teoreettisten laskelmien perustella oletetut aksionin ja fotiinon. Toistaiseksi tuloksetta. Näistä kahdesta fotiino on erityisen kiehtova, koska sen oletetaan olevan ilmaus niin sanotusta supersymmetriasta. Tällä tarkoitetaan lähinnä sitä, että "big bangin" jälkeen olisi tunnetun fyysisen aineen ohella jäänyt olemaan myös toinen ainejärjestelmä. Olemme tästä näkökulmasta katsoen periaatteessa hyvin lähellä aiemmin puheena ollutta virtuaalista materiaa ja nollaentropiaa. Mikäli näin on, ei tunnu kovin luontevalta löytää toisenlaisen järjestelmän alkeishiukkasia tai niiden jälkiäkään nykyisillä laitteilla. Suurtehokiihdyttimet on rakennettu "tunnettua" ainetta ja sen spektrometrisia ominaisuuksia ajatellen.

 

Aineen olemusta täytyy tutkia fysiikan, geometrian ja matematiikan näkökulmista. Kaikista näkökulmista tullaan samaan ongelmaan: mitä tapahtuu kun jokin mittayksikkö jaetaan toistuvasti ja loputtomasti yhä pienempiin osiin?

 

Mitä "näkisi" kuviteltu supermikroskooppi, mikäli pienin teoreettisesti tunnettu alkeishiukkanen saataisiin suurennettua ja analysoitua visuaalisesti? Nähtäisiinkö yhä pienempiä osasia? Vai häipyisikö "aine" kokonaan havaintokenttämme ulkopuolelle? Viimemainittu vaihtoehto näyttää todennäköisimmältä. Edward Witte on kehittänyt sekä ns. solmu- että jousiteorian, jonka mukaan suurennettu elektroni ilmenisi 1-ulotteiseksi "jouseksi". Witten lähestymistapa on mielenkiintoinen, mutta se ei anna periaatteellista ratkaisua.

 

Ludvig Faddejevilla on tällä kohdalla tärkeää sanottavaa. Olemme todenneet, että "kentän" käsite on fysiikassa epäselvä ja että "kenttä" ilmeisesti on sukua psykologian "tiedostamattomalle". Faddejev: "kenttä ja hiukkanen ovat yksi ja sama asia". Tavallaan samaa asiaa tarkoittaa Ernst Mach: jokainen kokonaisuuden osa pitää sisällään koko kokonaisuutta koskevan informaation.

 

Komplementaarisuus, symmetria, ja supersymmetria ja ovat joka tapauksessa termejä, joiden ympärillä fyysikoiden ja parapsykologien ajatukset askaroivat. Onko esimerkiksi tiedostamismahdollisuutemme nähtävä heijastussymmetriana fysiikan edelleen tuntemattomassa "kentässä"? Onko tietoisuutemme "kentällä" kenties jonkinlainen materiaalinen muoto? Voidaanko käsitteitä "sielu" tai "henki" jollain tavoin konkretisoida? Jne. Koko ongelmakenttää täytyy joka tapauksessa lähestyä sisällön kannalta, ei pelkästään keksimällä oudoille asioille nimiä.

 

 

Tieteenfilosofia - teorian perusta.

 

Tieteenfilosofinen tausta on tärkeä käsiteltäessä ylipäätään mitä ongelmia tahansa. Mahdollisimman laaja ja kattava viitekehys asioille on välttämätön edes olettamuksena, koska muutoin emme pääse ilmiöpinnasta teoriaan emmekä teoriasta takaisin käytäntöön. Ilman teoriaa on yksittäisten ilmiöiden ja asioiden käsittely jokseenkin hedelmätöntä. Eri asia on, onko oletettu teoria oikea, mutta sen oikeellisuuden puolestaan ratkaisee käytäntö.

 

Nykytieteen teoriattomuutta ja pragmaattisuutta kuvaa Wolfgang Paulin toteamus: "Ennen meillä oli tiedettä ja tieteenfilosofiaa, mutta nykyisin vain tiedettä".

 

Luonto ei ole kone eikä ihminen ole kone.

 

Luonnon toimintaan toimintaan sisältyy valinnan vapautta ja siten loogisesti myös irrationalisuutta. Tämä pätee hiukkastasolla ja miksei vastaavasti myös makrotasolla. Inhimillinen ajattelu on yksi osa tätä kvanttitason valinnan vapautta irrationaalisuuselementteineen.

 

Alkeishiukkasten käyttäytymisessä voidaan osoittaa todennäköisyyksiä, ei selviä lainmukaisuuksia. Hiukkaset voivat käyttäytyä myös täysin irrationaalisesti. Perustuvathan esimerkiksi satunnaislukugeneraattorit juuri säteilevän aineen sattumanvaraisesti lähettämiin värähtelyihin.

 

On myös mahdollista, ettei kaikki luonnon irrationaalisuus olekaan irrationaalisuutta. Mikäli hyväksymme useamman kuin neljän ulottuvuuden olemassaolon, joudumme ilmeisesti hyväksymään meille toistaiseksi tuntemattomia "synkronistisia" vuorovai-kutussuhteita. Synkronismi on aalto-hiukkas-dialektiikan kannalta mielenkiintoinen ajattelumalli. Aalloissa saattaa olla stokastista säännönmukaisuutta, jota emme vielä tajua. (Laurikainen/Rainio: Todellisuus ja kuvajainen, 1990).

 

K.V. Laurikainen 2.2.1990: ..."Alkeishiukkasfysiikkaa opetetaan Suomessakin edelleen materialististen (Laurikainen tarkoittaa tässä mekaanista materialismia) rajoitusten puitteissa, niin kuin yleensä on tapana muuallakin. Siitä, että nykyisten kenttäteori-oiden huomattava kehittäjä Wolfgang Pauli toistuvasti huomautti, että fysiikassa "kentän" käsite on edelleen epäselvä ja että asian korjaamiseksi olisi ajateltava sitä mahdollisuutta, että avaruus ja aika ehkä ovat nekin perusrakenteeltaan epäjatkuvia, ei sovi tehdä mitään metafyysisiä huomautuksia. Pauli näki fysiikan "kenttien" olevan sukua psykologian "tiedostamattomalle".

 

K.V. Laurikaisen esille tuomiin paulilaiseen näkökulmaan täytyy suhtautua vakavasti. Mekanistiset näkemykset voidaan varmoin perustein osoittaa vääriksi - jopa naurettaviksi - tieteen peruslähtökohtana. Kuitenkin tieteemme edelleen perustuu tosiasiassa nimenomaan mekaaniseen materialismiin.

 

Laurikaisen esille tuoma tilastollinen kausaliteetti on vakavasti otettava haaste perinteisille mekanistisille näkemyksille. Tilastollinen kausaliteetti tarkoittaa pelkistetysti ilmaistuna sitä, että ehdottomia lainalaisuuksia ei ole. Erilaiset syysuhteet ovat lopulta vain todennäköisyyksiä ja kaikkiin sekä mikro- että makrotason tapahtumiin ja prosesseihin liittyy valinnan vapautta sekä irrationalisuutta.

 

Joskus todennäköisyys voi käytännössä olla sataprosenttinen. Mikäli laskuvarjohyppääjän varjo ei avaudu eikä varavarjokaan avaudu, on hengenlähtö jokseenkin sataprosenttisen varma juttu. Mutta jopa tästäkin on olemassa poikkeuksia...

 

Tilastollisen kausaliteetin toi fysiikkaan aikanaan varsinaisesti Wolfgang Pauli. Rinnakkainen ajatusmalli oli Niels Bohrin synkronisuus/komplementaarisuus. Laurikainen tuo ne uudelleen esille. Hän oli näkyvin suomalaisen tieteen "toisinajattelija".

 

Laurikaisella oli merkittävämpi asema ja tunnustetummat ansiot kansainvälisessä tiedeyhteisössä kuin Suomen yliopistopiireissä.

 

Suomen tiedeyhteisö on ahdasmielisyydessään ilmeisesti ainutlaatuinen maailmassa. Laurikaista ei haluttu kuulla. Matti Pitkänen -niminen fysiikan teoreetikko on esittänyt mielenkiintoisen "topologisen geometrodynaamiikaksi" nimittämänsä teorian, joka muun muassa tuo esille yleisen suhteellisuusteorian puutteita. Hän perustelee väitöskirjassaan ja julkaisemassaan kirjassa symmetria-asettamuksensa pistämättömällä matematiikalla. Vaan ei kelpaa.

 

Pitkänen on leimattu suurinpiirtein kylänhulluksi. Kyseinen henkilö saattaa vaikkapa täyttää nerouden mitat... tai sitten ei. Joka tapauksessa hänet on käytännössä suljettu tiedeyhteisön ulkopuolelle vain siksi, että hän ei ole tyytynyt tieteen tämänhetkiseen tilaan.

 

Kuvaavaa suomalaisen tiedeyhteisön ahdasmielisyydelle on mm. se, että K.V. Laurikaisen toinen tohtorinväitös evättiin Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieellisesssä tiedekunnassa vuonna 1996 hallinnollisin perustein. Hänen oli tarkoitus käyttää hallinnollista kiertotietä ja tehdä väitös toisessa tiedekunnassa. Näin olisikin tapahtunut, ellei hän olisi poistunut joukostamme syksyllä 1997. Väitöskirja oli valmis.

 

Tieteen "toisinajattelijalta" edellytetään, että hän esittää täsmällisen teorian "hengelle" tai siitä, että kvanttiteorian "paradoksit" ovat vain ilmaus materialistisen todellisuuskäsityksen rajoituksista. Ne nimittäin poistuvat, jos otamme huomioon, että havainnoissa "tulemme tietoisiksi" jostakin todellisuutta koskevasta seikasta. Samalla tosin poistuu se julkaisutoiminnan kultakaivos, jossa kvanttiteorian "paradokseja" eliminoidaan toinen toistaan ihmeellisempiä "kvanttimekanii- kan" tulkintoja käyttäen.

 

Käsitteet "henki" ja "tuonpuoleinen" ovat itse asiassa vain nimityksiä asioille, joista emme vielä ole tietoisia. Samasta syystä emme vielä kykene ymmärtämään tärkeitä vuorovaikutusmekanismeja mm. fysiikassa ja psykologiassa. Entropia ja negentropia

kuuluvat tuntemaamme maailmaan, mutta mahdollisesti myös meille vielä tuntemattomaan kosmiseen todellisuuteen. Kenties tuntemattomissa aine/energia-järjestelmissä ja tuntemattomissa ulottuvuuksissa vaikuttavat vastaavanlaiset ristiriidat järjestyksen ja epäjärjestyksen tai lainmukaisuuksien ja irrationalisuuden välillä.

 

James Gleick antaa kirjassaan "Kaaos" mielenkiintoisella tavalla tavalla tukea alkeishiukkasten "tahdonvapaudelle" ja irrationalisuudelle. "Missä kaaos alkaa, siinä klassinen tiede loppuu. Yhtä kauan kuin maailmassa on ollut luonnonlakeja tutkivia fyysikoita, yhtä kauan on vallinnut kummallinen tietämättömyys epäjärjestyksestä ilmakehässä ja myrskyävässä meressä, villieläinkantojen vaihtelussa ja sydämen ja aivojen värähtelyissä..."

 

Kaaos- ja stabiliteettiteorioita on koetettu jopa soveltaa maailmanmarkkinoiden pörssikurssien vaihteluihin. Tällöin kuitenkin unohtuu, että ihmisten tietoinen toiminta kaupankäynnissä on toki eritasoinen prosessi kuin esimerkiksi villieläinkantojen vaihtelu. Sama koskee kaikkia ihmisen tietoisia tekemisiä, erityisesti myös poliittista toimintaa. Perinteinen porvarillinen näkemys pyrkii kieltämään ihmisen tietoisen toiminnan ja sen merkityksen ja alistaa siten ihmisen tilastollisiin sattumanvaraisuuksiin, mekanismiin. Silloin sorrutaan determinismiin, jonka läntisetkin tiedemiehet ovat hylänneet. Luonnontieteet eivät yllä ihmisen eikä ihmisyhteisön tietoisuuden ja toiminnan tutkimiseen. Ihmisen sen sijaan on tärkeä ymmärtää ja osalta tulkita luontoa ja sen ilmiöitä. On tärkeää huomata tämäntyyppiset tasoerot väärien yleistysten välttämiseksi.

 

Luonnossa järjestys ja epäjärjestys kuitenkin vaihtelevat dialektisesti, vaikeasti löydettävien, mutta ilmeisesti olemassaolevien luonnonlakien puitteissa.

 

Se, että ehdotetuille spekulaatioille ei voida ainakaan tässä vaiheessa esittää täsmällistä matemaattista mallia, ei tee uusia uusia ulottuvuuksia ja muita mahdollisuuksia olemattomiksi.

 

Matematiikan symbolit osoittautuvat käytännössä usein riitämättömiksi. Klassinen tiede ei yleensä osaa käsitellä mitään ongelmia yrittämättä väkivalloin muuttaa niitä numeroiksi.

 

Kuvaavaa klassisen tieteen suhtautumiselle tutkimusretkiin tuntemattomaan on erään Turun yliopiston käytännön filosofian professorin kiusallinen tilanne Skepsis ry:n järjestämässä luento- ja keskustelutilaisuudessa Porthaniassa muutamia vuosia sitten.

 

Kyseinen tiedemies toi korostetusti esille positivistisperäiset tieteellisyyden kriteerit tavanomaisine vaatimuksineen kokeen toistettavuudesta, tilastollisista merkitsevyyksistä jne. Yleisön joukosta nousi nuori opiskelija ja kysyi, että mitenkäs ne herra professorin mukaan tehdään ne käytännön filosofian tieteelliset kokeet...?

 

 Niin aina.

 

Kaikilla ihmisillä on jonkinlainen maailman- ja ihmiskuva. Myös positivistitiedemiehellä, vaikka hänkään ei pysty maailmankuvaansa "tieteellisesti" perustelemaan. Filosofia itsenäisenä tieteenalueena on tietysti tärkeä tieteenfilosofisten peruskysymysten vuoksi.

 

 "Puhtaassa" filosofiassa sorrutaan kuitenkin usein semantiikkaan ja olioiden, asioiden ja ilmiöiden selittämiseen sen sijaan että pyrittäisiin käytännön ratkaisuihin. Ilkka Niiniluoto on julkaissut varsin ansiokkaan kirjan (Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, Helsinki, 1984). Hän puolustaa lähinnä perinteistä positivistisperäistä näkemystä ja osaa myös perustella oman käsityksensä ja näkökulmansa hyvin.

 

Aina on kuitenkin ollut niin, että uuden ja tuntemattoman olemassaolon mahdollisuuden myöntäminen on yleensä edeltänyt tärkeimpiä tieteellisiä löydöksiä. Positivismin perustalta meillä tuskin olisi yleistä suhteellisuusteoriaakaan. Esimerkiksi Einsteinilla ja Bohrilla oli näkemyseroja, mutta kuitenkin heidän lähestymistapansa oli lähinnä dialektinen, vähemmän analyyttis-looginen.

 

Tieteelle ja arkihavainnoille outojen ilmiöiden ennakkoluuloinen kieltäminen on tasan yhtä epätieteellistä kuin niiden olemassaolon kritiikitön hyväksyminenkin.

 

Dialektiselle materialismille on vaikea kuvitella vaihtoehtoa. Mekaaninen materialismi on ajat sitten kuopattu, vaikka juuri se on edelleen suuressa määrin läntisten tiedeyhteisöjen ajatuksellinen perusta. Mekaaninen materialismi johtaa determinismiin, joka voidaan varmoin perustein hylätä. Monet aikamme todelliset ajattelijat pohjaavat tosiasiassa juuri dialektiseen materialismiin, vaikka eivät sitä aina ehkä itsekään huomaa.

 

Nykyään ei ole tapana käyttää asiasta tätä nimeä, koska se liitetään poliittisen haaksirikon kärsineisiin sosialismeihin. Tämä kytkentä on kuitenkin lyhytjänteinen ja pinnallinen, mahdollisesti myös tarkoitushakuinen.

 

Materialismista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä mekaanisen materialismin haamua.

 

Dialektiikka itsessään on ymmärrettävä kaikessa olevaisessa ilmeneväksi kaksinaisuudeksi, esimerkiksi sähkövarausten vastakkaisuudeksi, biologiassa sukupuolten vastakkaisuudeksi, kiinalaisessa filosofiassa yin-yang-dilemmaksi, yhteiskunnassa yleinen-yksityinen vastinpariksi, fysiikassa aineen hiukkas-aalto -kaksinaisuudeksi jne. Kaikki nämä vastakkaisuudet ovat elämän ja mahdollisesti koko kosmoksen olemassaolon kannalta perustavanlaatuisia. Juuri dialektiset vastinparit synnyttävät uutta elämää ja korketasoisempia elämän muotoja. Tällä tavoin mekaanis-staattinen maailman- ja ihmiskuva muuttuu dynaamiseksi ja toimivaksi. Tiede ei tule toimeen ilman dialektiikkaa. Tieteen on jatkuvasti ratkaistava ristiriitoja. Termit teesi-antiteesi-synteesi eivät ole vanhentuneita sen enempää muodon kuin sisällönkään kannalta.

 

Dialektiikassa ristiriidat ratkeavat korkeammalla tasolla. Toisilleen vastakkaiset ja samalla toisistaan riippuvat elementit muodostavat ristiriidan, joka ratkeaa näiden elementtien synteesin kautta. Yhteiskunnassa tämän havaitseminen on ehkä vaikeampaa, mutta esimerkiksi biologia antaa loputtoman määrän esimerkkejä elämän dialektisesta perusluonteesta.

 

Itämaisissa mystiikoissa ja erityisesti kiinalaisessa yin-yang-asettelussa dialektiikka on peruslähtökohta. Ajatus taon (alkuperäiseltä suomennokseltaan "tie") liikkeen jaksottaisuudesta hahmottuu selkeästi yinin ja yangin vastakkaisuuksissa. "Kun yang saavuttaa huippunsa, vetäytyy se yinin hyväksi. Kun yin saavuttaa huippunsa, vetäytyy se yangin hyväksi." Vastakohtien polaarisuus ja ykseys vastaa dialektisen materialismin asettamuksia. Hindulaisittain: Brahman = yleinen, Atman = yksityinen. Kaikessa olevaisessa keskeinen yleisen ja yksityisen välinen dialektiikka näkyy myös hindulaisuudessa, joka on tavallaan itämaisten filosofioiden perusta.

 

Olemme jo todenneet, että länsimainen tiede perustuu lähinnä positivistiselle tieteenperinteelle, joka itse asiassa on lähes samaa kuin mekaaninen materialismi. Silloin, kun positivismi joutuu teoriattomuudessaan umpikujaan, haetaan apuun tarkoitukseen soveltuva jumala eli turvaudutaan toiseen äärimmäisyyteen, idealismiin. Paljolti kristinuskoon perustuva läntinen maailmankatsomus sisältää yleensä ahtaan syy-seuraussuhteen, ei dialektista näkökulmaa eikä ylipäätään monimutkaisempia vuorovaikutusmekanismeja. Yleisen ja yksityisen välinen dialektiikka on tyyten unohdettu, tilalle on jätetty vain yksityisyys. Tämä ei liene Raamatunkaan alkuperäisten tekstien mukaista, vaan monenmoisten paavien ja kirkolliskokousten harvinaisen maallisen peukaloinnin tulosta.

 

Yksinkertainen kausaalinen maailmankuva vastaa fysiikassa newtonilaista determinismiä, jolla toki tiettyyn rajaan saakka on oikeutuksensa, mutta totuuden tavoittelussa tämä tie on kuljettu loppuun. Sen tajuavat fyysikot. Miksi tämä asia ei yleensä mahdu esimerkiksi pappien pääkoppaan?

 

Positivismille ovat tyypillisiä ahtaat kausaaliset syy-seuraus-tulkinnat ilmiöpinnan tasolla. Asioiden perimmäinen olemus unohdetaan ja myös kausaalitulkinnat ovat usein virheellisiä.

 

Helsingin yliopiston tilastotieteteen laitoksen vanha huuli: "Tulipalossa aiheutuvien tuhojen määrä riippuu paikalla olleiden paloautojen määrästä". Valitettavasti tällaiset perusvirheellisyydet ovat sekä joukkotiedotuksessa että maailmankuvassamme perin yleisiä. Ne vaan jäävät helposti huomaamatta.

 

Ilmiöiden samanaikainen esiintyminen ei tietenkään vättämättä tarkoita keskinäistä syy-yhteyttä. Lisäksi usein unohdetaan kolmansien ja useampien tekijöiden vaikutus. Lopulta uusi aikakäsitys - suhteellinen, muuttuva ja jopa takautuva aika - vie lopunkin perustan mekaanis-positivistiselta tieteenfilosofialta ja maailmankuvalta. Positivistisille tutkimusmenetelmille jää oikeutus suhteellisen yksinkertaisissa mekaanisissa tutkimusoperaatioissa.

 

Dialektinen materialismi ei ahtaasti tulkitussa muodossaan ilmeisesti ole täysin riittävä, mutta kyse onkin juuri materiakäsitteen uudelleen mieltämisestä ja laajentamisesta.

 

Tieteenfilosofiaa käsiteltäessä joudutaan väistämättä ottamaan kantaa uskontoihin ja uskonnollistyyppisiin ajattelumalleihin.

 

Mikäli esimerkiksi "sielulle" tai "tietoisuudelle" voidaan kuvitella materiaalinen olemus, voidaan myös esimerkiksi jälleensyntymismahdollisuus myöntää ainakin periaatteessa. Itse asiassa tällaisenkin ilmiön ennakkoluuloinen kieltäminen on tasan yhtä epätieteellistä kuin sen kritiikön hyväksyminenkin.

 

Jälleensyntymisoppi käsitetään yleensä yksilökeskeisesti, mutta asetelma saattaa olla paljon monimutkaisempi ja kiehtovampi. Tapaustutkimukset hypnoosikokein ovat antaneet hämmentäviä viitteitä esimerkiksi siitä, että useampi henkilö on elänyt saman elämän aikaisemmin.... kenties kysymys voisi olla jonkinlaisesta kollektiivisesta muistista tai lajimuistista? Tai machilaisesta holistisesta maailmankuvasta?

 

Alkuperäiseen Raamattuun on jokseenkin varmasti sisältynyt oppi jälleensyntymisestä. Eräiden tekstien poistaminen ja reinkarnaation hylkääminen on tapahtunut Vatikaanin kirkolliskokouksissa vuosina 1274 ja 1439. Taustalla on ilmeisesti ollut kirkon maallisen vallan tukeminen. Taivaaseen pääsyn ehdot kun monopolisoitiin katolisen kirkon päätettäviksi. Ja tähän superhuuhaahan perustuu itse asiassa koko läntinen kulttuuri...

 

Muun muassa näistä "sieluasioista" on kirkollisisssa piireissä riidelty ja riidellään edelleenkin lapsellisella tavalla. Sen sijaan että avoimiin kysymyksiin suhtauduttaisiin käytännöllisesti ja olemassaolevaa tietoa sekä omaa luovaa ajattelua käyttäen, pitäydytään "annetuissa totuuksissa", uskonkappaleissa ja dogmeissa. Syntymä ja kuolema esimerkiksi ovat kaiketi luonnon normaalia kiertokulkua eikä näiden asioiden ymmärtämiseksi tarvita minkään sortin uskontoa.

 

Niin ihmiselämä kuin kaikki muukin olevainen on ilmeisesti syklistä, sykkivää ja lähtökohtiinsa palaavaa.

 

Tuomaan evankeliumin löytyminen aikanaan Nag Hammadin gnostilaisesta kirjastosta koptinkielisenä käännöksenä oli tuolloin maailmanlaajuinen sensaatio. Teksti julkaistiin 1950-luvun lopussa, mutta se ei sisälly nykyisiin Raamattuihin.

 

Tuomaan evankeliumin sanoma saattaa olla mielenkiintoinen. Tuomas asettaa monet asiat samoin kuin itämaiset filosofiat yleensä. Aikakäsite on tässäkin yhteydessä keskeinen. Tuomaankin mukaan aika ei ole yhdensuuntainen jatkumo, vaan muuttuva, suhteellinen, peruuntuva, lähtökohtiinsa palautuva jne. Tiedämme, että aika kaareutuu. Johdonmukaista, eikö vain?

 

Tuomas: Oppilaat sanoivat J. Nasaretilaiselle: "Kerro meille, millainen loppumme on." Jeesus sanoi: "Oletteko jo löytäneet alun, kun kerran kysytte lopusta? Missä on alku, siellä tulee loppukin olemaan. Autuas on se, joka tavoittaa alun. Hän saa myös tuntea lopun eikä ole tunteva kuolemaa."

 

Oppilaat kysyivät: "Milloin valtakunta tulee?" Nasaretilainen:"Se ei tule niin, että sen tulemista voisi tarkkailla. Ei voida sanoa, että 'se on täällä', tai 'se on tuolla'..."

 

Olemme jopa kristinuskon alkulähteidenkin kannalta ilmeisesti tekemisissä tilan ja ajan uudelleenmieltämisen kanssa. On paradoksaalista, että juuri kristinuskoa voidaan syyttää ajattelumme ahtaista ja virheellisistä ajatuskuvioista.

 

Uskontoihin viittaaminen tarkoittaa analysointia, ei uskonnollisen ajatustavan hyväksymistä. "Onnellinen on se, jolla ei ole uskontoa". Näin kuului ilmeisesti vuorisaarnan ensimmäinen lause.  

 

Heiskanen ja Oittinen hylkäävät kirjassaan "Ideologia, subjekti, humanismi" perustellusti jokaisen uskonnollistyyppisen lähestymistavan. Oikein. Kuitenkin totuuden pakottaminen tiukasti tunnettujen fysiikan lakien maailmaan näyttää kiusallisesti mekaaniselta materialismilta...

 

Miten sitten on "tämänpuoleinen" ja "tuonpuoleinen" suhtautuvat toisiinsa? Vastaus on ehkä hyvin yksinkertainen. "Tuonpuoleinen" muuttuu "tämänpuoleiseksi" tietämyksemme avartuessa. Fysiikan kannalta voidaan ehkä ajatella fyysisen ja virtuaalisen materian mahdollisesti muodostavan dialektisen vastinparin. "Tämänpuoleinen" ja "tuonpuoleinen" eivät voi olla olemassa ilman toisiaan. "Tämänpuoleisen" ensisijaisuus ei sanontana sulje pois "tuonpuoleista".

 

Ylipäätään mitään objektia ei ole olemassa ilman vastinpariaan. Ei ole mustaa ilman valkoista, ei hyvää ilman pahaa, ei yksityistä ilman yleistä. On erikoista, että positivistisperäinen tiede ei tavallisesti huomaa näin ilmiselvää asiaa. Siksi se ei kykene myöskään käsittelemään kokonaisuuksia.

 

Dialektinen materialismi on synteesi kahden periaattellisen inhimillisen virheajattelun ääripään välillä. Dialektinen idealismi ei jätä ihmisyksilölle vastuuta eikä toiminnan vapautta, koska "kansallishenki" tms. järjestää kaikki asiat ihmisen puolesta. Dialektisen idealismin arkkitehti oli aikanaan Hegel. Hegel oli omalla tavallaan oikeassa. Hän ymmärsi dialektisen kehityksen pääpiirteet.

 

Mekaaninen materialismi on edellisen peilikuva. Ihminen toimii sen mukaan tahdottomasti viettiensä ajamana eikä liioin voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Mekaanisen materialismin filosofinen isä on Ludwig Feuerbach.

 

Ihmisen toiminta ei kuitenkaan ole samalla tavalla kytketty biologisiin tavoitteisiin, kuten muiden eläinten, vaikka tietenkin ihmisen elääkseen täytyy noudattaa elämän synnyn ja jatkumisen perusehtoja. Ihmisen tavoitteet ovat oman toiminnan arvioinnin kautta siirtyneet pääosin kuvitteelliselle ja sosiaaliselle tasolle.

 

Yleisen ja yksityisen välisen dialektiikan ymmärtäminen auttaa muodostamaan todellisemman ihmis- ja maailmankuvan. Ihmiselle muotoutuu sekä oikeus että velvollisuus huolehtia itsestään ja ympäristöstään.

 

Sovellettaessa dialektista materialismia yhteiskuntien ja yhteiskuntamuotojen kehitykseen puhumme historiallisesta materialismista. Yhteisöjen tutkiminen ja niiden organisaatiomallien muutosten ja kehitystrendien tarkkailu, tulevaisuuden näkymien luotaaminen sekä suunnitelmien rakentaminen tulevaisuutta varten on historiallisen materialismin keskeinen tehtävä.

 

Olemme tottuneet ajattelemaan asioita yleensä yksityiseltä kannalta, ei yleiseltä. Kuitenkin organisaatiomallin merkitys on sekä taloudellisten että sosiaalipsykologisten vuorovaikutusmekanismien kannalta ratkaiseva. Ja jonkinkinlainen teoria asiasta täytyy rakentaa joka tapauksessa. Olivatko dialektisen materialismin klassikot oikeassa muotoillessaaan historiallisen materialismin periaatteellisia suuuntaviivoja vai voidaanko esittää muunlaisia vaihtoehtoja? On mielenkiintoista huomata, että mitään merkityksellisiä teoreettisia vaihtoehtoja ei ole näkynyt.

 

Se, että kansalaiset tai poliittiset johtajat eivät ymmärrä dialektista materialismia eikä sosialismin teoriaa, ei tee teoriasta virheellistä. Toisaalta kaikki muut tieteenfilosofian suuntaukset ja vastaavat luonnontieteelliset ja/tai yhteiskunnalliset spe- kulaatiot ovat sekä kapea-alaisia että tutkimusmetodiikaltaan triviaaleja.

 

Emme kai vakavissamme voi esimerkiksi kuvitella, että "totuus" selvitetään gallup-haastatteluin? Tai mitä teemme tutkimustuloksella, jonka mukaan työtön elää ilman rahaa keskimäärin niin ja niin kauan? Tällä tasolla perinteinen tiede on.

 

Dialektisen ja historiallisen materialismin teoria ei sekään ole täydellinen eikä sitä ainakaan pidä kanonisoida uskonnoksi. Se on kuitenkin paras mahdollinen lähtökohta ja näkökulma. Täsmennyksiähän voidaan aina tietämyksen lisääntyessä tehdä.

 

On hyvä pitää mielessä se tosiasia, että esimerkiksi kemian ja fysiikan perustutkimus oli erityisesti Neuvostoliitossa kolmikymmenluvulta saakka maailman huippuluokkaa. Tämä johtunee nimenomaan tieteenfilosofiseta näkökulmasta. Eri asia on, että perustutkimuksen tutkimustuloksia ei aina onnistuttu hyödyntämään käytännössä. On varsin erikoista, että sosialismi kykeni huippusaavutuksiin kemian ja fysiikan alueella sekä teoreettisesti että korkean tason sovelluksissa. Kunnollisen jääkaapin valmistaminen sen sijaan näytti olevan ylivoimaista. Saattaa olla, että sosialismista tehtiin uskonto, joka puolestaan passivoi kansalaiset niinkuin uskonnoilla usein on tapana.

 

Inhimillisen ajattelun tyypillinen perusvirheellisyys on aina ollut lukkiutuminen johonkin tietyyn uskomukseen tai käsitykseen. Keskiajalla poltettiin roviolla ihimisiä, jotka eivät ottaneet uskoakseen, ettei maa ole pannukakun muotoinen ja että käsitteet "ylös" ja "alas" eivät vastaavasti ole absoluuttisia.

 

Näin nytkin. Hengen ja aineen erottaminen toisistaan on aivan samanlainen perusvirheellisyys, joka on syntynyt erityisesti dualististen uskontojen tuella ja myötävaikutuksella, perustuen ilmeisesti joidenkin vanhojen kirjoitusten joko epätotuuksiin tai väärintulkintoihin. Tällaisia dualistisia uskontoja ovat kristinusko, islam ja mooseksenusko. Toisaalta itämaiset filosofiat näkevät maailmankaikkeuden kosmisena kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

 

Komplementaarisuus. Tätä sanaa on tapana käyttää silloin, kun ei osata selittää "hengen ja aineen" välistä suhdetta.

 

Hengen ja aineen erottaminen toisistaan vastaa fysiikan hiukkas-aalto-komplementaarisuusperiaatetta. De Broglie: "Elektroni on samalla kertaa ainehiukkanen ja aalto". Myönnämme tietysti sen tosiasian, että elektroni tai muukin alkeishiukkanen on samanaikaisesti sekä hiukkanen että aalto. Mikäli komplementaarisuudella ymmärrämme keskinäistä vuorovaikutusta ja riippuvuutta sekä mahdollisuutta muuttua toinen toisikseen, asia tulee ymmärrettäväksi. Silloin puhummekin dialektiikan kieltä.

 

Voitaisiinko ajatella näin: konkreettinen on konkreettista, sitä vastaava ajatus, asia, spekulaatio tai teoria on abstrakti. Tällaisessa ajattelutavassa ei tarvita duaalisuutta sen enempää kuin komplementaarisuuttakaan.

 

Tieteen historia opettaa omaperäisten ja "hullujen" ideoiden tulevan ajankohtaisiksi yhä uudestaan. Ja jos jokin ihmismielen luoma geometrinen idea on todella syvällinen, se ilmenee myös luonnon rakenteissa. DNA-molekyylikin soveltaa "palmi-koiden" (esimerkiksi Edward Witten solmu- ja jousiteoria) geometriaa. Tietoisuus ja fyysinen todellisuus liittyvät toisiinsa tavalla, jota emme ilmeisesti vielä kykene ymmärtämään.

 

Mikäli ymmärrämme komplementaarisuuden havainnoitsijan tietoisuutena objektiivisesta aineellisesta todellisuudesta, saatamme olla oikeilla jäljillä. Jospa tietoisuus on juuri toistaiseksi tuntemattoman aine-energiajärjestelmän toimintaa?

 

Eteneminen ei ole helppoa. Ilmeisesti meiltä puuttuu kieli tai sanat, jotta voisimme käyttää niitä välineinä tavanomaisesta ajattelutavasta irtautuaksemme. Hiukkanen, aalto, aine, energia ja "kenttä" saattavat olla yksi ja sama asia riippuen havainnoit-sijan näkökulmasta.

 

Albert Einstein omisti elämänsä sekä suhteellisuusteorioiden että yleisen kenttäteorian etsimiselle. Hänen panoksensa inhimillisen tietämyksen avartamisessa on luonnollisesti ollut suuri yleisen suhteellisuusteorian vuoksi. Vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä teoreettinen fysiikka sekä yleisen suhteellisuusteorian että kvanttimekaniikan osalta eteni huimin harppauksin. Mutta kenttäteoriaa ei ole onnistuttu rakentamaan. Itse asiassa teorian kannalta fysiikka ei ole kehittynyt vuosikymmeniin lainkaan, vaikka kokeellinen tutkimus ja sovellutukset ovatkin edenneet näkyvästi.

 

Yhtenäiskenttäteoriassa on pohjimmaltaan kysymys vahvan ja heikon ydinvoiman sekä sähkömagneettisen voiman ydistämisestä. Siihen pitäisi voida yhdistää myös painovoima, mikä tuottanee vaikeimmat ongelmat. Edward Witte on yrittänyt yhtenäiskenttäteorian luomista yhdistämällä gravitaatio, sähkö-heikkovoima ja vahva voima yhdeksi ainoaksi supervoimaksi. Asiaan liittyy alkeishiukkasten kuvaaminen pistemäisiksi, 0-ulotteisiksi. Tästä tulee helposti mieleen puheena ol- lut 0-entropia. Witte saattaa olla oikeilla jäljillä. Eteenpäin pääsy tällä tiellä edellyttää matematiikan ja matemaattisen ajattelutavan uudelleen muotoutumista. Ilmeisesti yhtenäiskenttäteoriaa ei voida operationalisoida ainakaan pelkillä numeroilla eikä muilla totunnaisilla matematiikan symboleilla.

 

Voimien yhdistämiseksi on löydettävä määrätynlainen symmetriaryhmä. Sähkö-heikkovoimaa välittää fotonin lisäksi kolme välibosonia. Sen symmetria on ulottuvuutta 1+3 = 4. Vahvan ydinvoiman välittäjähiukkasia ovat gluonit, joita on 8. Vahvaa voimaa kuvaavalla Yangin ja Millsin alkuperäisellä teorialla onkin ulottuvuutta 8 oleva symmetriaryhmä, ns.. (Tiede 2000 4/91). Vaikuttaa monimutkaiselta. Etsimättä tulee mieleen taolainen kahdeksanosainen tie (tao=tie), kahdeksankulmainen kuvio, joka mitä ilmeisimmin tarkoittaa juuri kahdeksaa ulottuvuutta. Salaperäistä.

 

"Salaperäisyys on kauneinta, mitä voimme kokea. Se on perustunne, josta aito tiede ja taide kumpuavat." (Albert Einstein, 1934).

 

Matematiikka tieteiden apuvälineenä ei ole pelkkää laskemista ja tietokoneiden pyörittämistä. Se on myös itsenäinen tiede, joka nykyisin voidaan ymmärtää luovaksi ja uusia mahdollisuuksia etsiväksi tieteenalueeksi.

 

Sanotaan, että korkealla kehitystasolla tiede ja taide lähenevät toisiaan ja ovat lopulta yksi ja sama asia. Tällainen ajattelumalli voidaan varmaan hyväksyä. Saattaa olla niin, että numerollinen matematiikka kahlitsee ajatuksiamme. Tapanahan on ollut pitää totena vain sitä, mikä voidaan numeroin tai kaavoin ilmaista. Nyt tämä käsitys on muuttumassa. Numerollinen matematiikka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kenttäteorian muokkaaminen matemaattisin symbolein ilmaistavaksi järjestelmäksi saattaa olla absoluuttinen mahdottomuus. Miten esimerkiksi kuvataiteen mestariteos ilmaistaisiin matematiikan nykykielellä? Itse matematiikkakin voi olla luovaa tiedettä ja taidetta, mutta ei siinä mielessä, miten matematiikka-sana yleisimmin mielletään.

 

"Matematiikan tämänhetkinen tila pilkkaa tähän asti syvään juurtunutta ja laajalle levinnyttä uskoa matematiikan totuuteen ja loogiseen täydellisyyteen". Näin kirjoittaa professori Morris Kline kirjassaan "Mathematics - The Loss of Certainty".

 

Uusiin oivalluksiin ei välttämättä tarvita matematikkaa. Albert Einsteinin idea ajan suhteellisuudesta syntyi, kun hän katseli patenttitoimistovirkailijana työhuoneensa ikkunasta raitiovaunun kulkua kadulla, joskin hän teorian kehittämisessä tarvitsi muiden apua. Sen sijaan teorian muotoileminen matematiikan kielelle veikin sitten aikaa. Pelkällä formaalisella matematiikalla ei yleensä saavuteta ratkaisevia edistysaskeleita teorian kannalta. Oma kykymme oivaltaa ja löytää ratkaisuja on aina ollut tärkein elementti löydösten tekemisessä, jos kohta tietoa ja tekniikkaa toki tarvitaan.

 

Formaalisen matematiikan rajoitukset tulevat ilmi mm. teoreettisessa fysiikassa toisaalta ns. mustien aukkojen tiheydessä, joka yltänee imaginäärisen suuriin lukuihin sekä toisaalta esimerkiksi Feynmanin miinusmassaelektronissa, joka johtaa meidät nollaa pienempiin lukuihin. Tietysti matematiikka tuntee negatiiviset luvut, mutta miten voimme ajatella sen enempää matematiikan kuin arkiajattelun kannaltakaan esimerkiksi aineen negatiivista massaa?

 

Tavanomaisen matematiikan rajoitukset tulevat esille aivan "tavallisissakin" asioissa. Päärynänmuotoisen kappaleen tilavuus tai pinta-ala voidaan integraalilaskennan avulla laskea likiarvona, mtta ei koskaan täysin tarkasti.

 

Uudenlaista matematiikka-ajattelua kuvastaa mm. topologinen matematiikka, jonka avulla voidaan mm. kuvata ja verrata toisiinsa monimuotoisia esineitä. Topologinen matematiikka ei voi juurikaan hyödyntää numeroita eikä muita matematiikan symboleja. Topologinen matematiikka on käytännössä osoittautunut tärkeäksi mm. kaaos-problematiikan kannalta. Kaoottiselta näyttävä kuvio - esimerkiksi epäsäännöllinen rantaviiva kartalla - osoittautuu topologisesti tarkasteltuna järjestelmälliseksi. Sama pätee mikrotasolla. Näennäisesti kaoottinen hiukkasasetelma onkin yllättäen säännöllinen kuvio.

 

 Myös stokastinen matematiikka on uutta. Se murtaa perinteisen käsityksen numeroiden ehdottomuudesta ja tuntee sanat "noin" ja "ehkä". Tällä tavoin kyetään hahmottamaan asioita paremmin kuin eksakteilla suureilla. Ja juuri hahmojen ymmärtäminen on kokonaisuuksien kannalta tärkeintä.

 

Kaaos ja katastrofi ovat uuden matematiikka-ajattelun terminologiaa. Dispassitiiviset systeemit edustavat uutta matematikkaa. Dispassitiivisilla systeemeillä tarkoitetaan sitä, että jokainen liiike heikkenee ajan myötä ja pyrkii kohti lopullista lepotilaa. Systeemille ominaisia lepotiloja sanotaan sen tasapainotiloiksi.

 

Matemaattisesti aika ja avaruus ovat äärettömiä. Avaruuden kaikki pisteet ovat samanveroisia eli avaruus on homogeeninen ja samoin avaruuden kaikki suunnat ovat keskenään samanveroisia eli avaruus on isotrooppinen. Ääretöntä ja imaginääristä tarkoittavat matematiikan symbolit eivät auta meitä sisällöllisesti. Täytyisi kyetä myös ymmärtämään, mistä todella on kyse.

 

Roger Penrosen mukaan matematiikka on todellisuuden perustiede. "Matemaattisen totuuden käsite ylittää koko formalismin käsitteen. Matemaattisessa totuudessa on jotain absoluuttista ja 'Jumalan säätämää' - Kukin formaalinen järjestelmä on luonteeltaan tilapäinen ja 'ihmisen tekemä'. Sellaisilla järjestelmillä on todella hyvin merkittävä osa matemaatisissa tarkasteluissa, mutta ne tarjoavat vain osittaisen tai likimääräisen opastuksen totuuteen. Todellinen matemaattinen totuus ylittää ihmisen laatimat konstruktiot."

 

Penrosen sanoin: "Yleistävä oivallus on yhteydenottoa todellisuuteen. - - Tämän käsityksen mukaan tajunta pystyy aina suoraan yhteydenottoon. Mutta siitä saattaa yhdellä kerralla syntyä vain vähän tulosta. Matemaattinen löytäminen on tuon kontaktin laajentamista."

 

Penrose korostaa, että parhaisiin matemaattisiin yleistyksiin liittyvä oivallus on juuri löytämistä eikä keksimistä: objektiivinen todellisuus on olemassa, se vain täytyy paljastaa todellisuuden matemaattisen erittelyn avulla. Penrose on epäilemät- tä oikeassa. Ongelmia ei ratkaista keksimällä niille nimiä, vaan löytämällä objektiivinen todellisuus.

 

Fritjof Capra, fyysikko, antaa luovalle mielikuvitukselle teoreettisessa fysiikassa enemmän painoa kuin matemaattisille kaavoille. Hän kytkee toisiinsa teoreettisen fysiikan löydökset ja paradoksit sekä taolaisen, kosmisen maailmankuvan.

 

"Viime vuosikymmenien suurtehokokeet ovat mitä selvimmin osoittaneet meille hiukkasmaailman dynaamisen ja alati muuttuvan luonteen. Näissä kokeissa aine on osoittautunut täysin muuttuvaiseksi. Kaikki hiukkaset ovat muunnettavissa toisiksi hiukkasiksi, hiukkasia voidaan luoda energiasta, ja ne voidaan hävittää energiaksi. Tässä maailmassa sellaiset perinteiset käsitteet kuin 'alkeishiukkanen', 'materiaalinen substanssi' tai 'erillinen esine' ovat menettäneet merkityksensä; koko maailmankaikkeus osoittautuu toisistaan erottamattomien energiakuvioiden verkoksi. Toistaiseksi emme ole löytäneet täydellistä teoriaa tämän atominosahiukkasten maailman kuvaamiseksi, mutta meillä on useita teoreettisia malleja, jotka kuvaavat varsin hyvin sen eräitä puolia. Kaikkiin näihin malleihin liittyy matemaattisia vaikeuksia, ja ne ovat joillakin tavoin ristiriidassa toistensa kanssa, mutta ne kaikki kuitenkin heijastelevat aineen perimmäistä ykseyttä ja sisäisesti dynaamista luonnetta. Ne osoittavat, että hiukkasen ominaisuudet ovat ymmärrettävissä ainoastaan sen aktiivisuuden - tai sen ja sen ympäristön vuorovaikutuksen - perusteella ja että hiukkasta ei sen vuoksi voida pitää erillisenä kokonaisuutena, vaan se on käsitettävä kokonaisuuden integroiduksi osaseksi."

 

Kirjoittamista teoreettisen fysiikan ja siihen liittyvien tiedostamis- ja kenttäongelmien kiehtovasta maailmasta voisi jatkaa loputtomiin. Vaan miettiköön jokainen itse. Tietoa on saatavilla. Tärkein on tieteenfilosofinen näkökulma. Dialektinen materialismi sekä monilta osin kiintoisat itämaiset filosofiat auttavat eteenpäin.

 

Kun koetamme miettiä äärimmäisiä teoreettisia peruskysymyksiä, asettaa kieli ja käytettävissä oleva käsitteistö meille rajoituksia periaatteessa samoin kuin formaalinen matematiikkakin.

 

 

Kieli, tiedostaminen.

 

Kielemme on saattanut muuttua formaalisen matematiikan tavoin hyvästä rengistä huonoksi isännäksi. Opittu kieli voi rajoittaa kykyämme nähdä kokonaisuuksia.

 

Sana "teoria" tarkoittaa jotakin joko tavoitteellista tai sitten todennettua selitysmallia. Nykyisin kuulee teoria-sanaa käytettävän minkä tahansa oletuksen yhteydessä. Ei pitäisi sekoittaa toisiinsa teoriaa ja spekulaatiota. Spekulaatio on lähinnä mielijohde, oletus. Vapaa spekulointi on tietysti sallittua ja mukavaa, mutta ei sen varaan mitään voi rakentaa. Teoria on jo jotain, jonka varaan pitää voida edelleen rakentaa muita teorioita, siksi sen pitää olla tosi. Teoria voi myös olla inhimillisen toiminnan tavoite, ratkaisumalli.

 

Matemaattiset teoriat ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta ne eivät yleensä ole tavoitteellisia. Ne saattavat onnistua selittämään, mutta harvoin muuttavat mitään.

 

Matemaattisia malleja ja teorioita arvioitaessa on tärkeää ottaa huomioon, että vapausasteiden määrä epäilemättä lisääntyy psykofysiologisen kehitystason noustessa. Olemme jo aikaisemmin hylänneet deterministisen maailmankuvan. Fysiikassakin lainmukaisuudet ovat vain todennäköisyyksiä. Inhimilliseen toimintaan matemaattiset teoriat eivät yleensä sovellu. Ihminen ajattelee tavoittellisesti. Tavoitteellisuus ja tavoitteellinen teorianmuodostus eivät sovi samaan pakettiin perinteisen, positivistisen tiedekäsityksen kanssa. Kuitenkin tavoitteisuus on ihmisen toiminnassa ratkaiseva elementti.

 

Valtamedia läyttää tavanmukaisesti väärin sanaa "kehitys". Mistä tahansa muutoksista erityisesti yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa mielessä käytetään tavallisesti tätä sanaa, vaikka kyse ei useinkaan nimenomaan ole kehityksestä, vaan taantumisesta. Kun taloudelliset tutkimukset osoittavat selvää taantumaa jollain alalla erityisesti tai yleisesti, kirjoittavat lehdet "taloudellisen kehityksen näkymistä". Ihmisten maailmankuvan ja ihmiskuvan vääristyminen johtuu ratkaisevasti enemmän tai vähemmän tarkoituksella vääristellystä "totuudesta" joukkotiedotusvälineissä sekä koko koulutusjärjestelmän "näennäispuolueettomasta" ja teoriaköyhästä opetuksesta. "Näennäispuolueettomuudella" tarkoitamme tässä yhteydessä sitä, että tosiasiassa pyritään puolustamaan perinteisiä näkemyksiä ja arvoja sekä estämään omaehtoista luovaa ajattelua. Tällä tavoin kyetään näppärästi lakaisemaan maton alle todelliset tiedeyhteisön ja yhteiskunnan teoreettiset ja käytännölliset ongelmat. Valtamedia ja yhä enemmän myös koulutusjärjestelmä käyttää sellaista kieltä ja sanontoja, jotka palvelevat niiden taustaryhmien poliittis-taloudellisia etupyrkimyksiä. 

 

Media viljelee sanoja tasan yhtä ajatuksettomasti kuin yleisö ne yleensä vastaanottaa.

 

Mitähän sana "jumala" oikein sisältää? Sanaa "demokratia" käytetään ilman että kukaan yrittääkään miettiä sille todellista sisältöä. Entä mikä on"hyvinvointivaltio". Tällaista sanaa käytetään valtiosta, joka juuri on menettämässä hyvinvointivaltion käsitteellisesti ymmärrettävän luonteensa. Entä "hallittu rakennemuutos"....? Jne.

 

Tärkeä todellisuuden tajuamisen este on kielen rajoittuneisuus erityisesti abstraktien asioiden ja käsitteiden mieltämiseksi. Kieli, joka alunalkaen on ollut inhimillisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein edistävä tekijä, alkaa yhä enemmän olla ajattelemisen este. Yritämme väkivalloin tunkea koko todellisuuden sanojen ja numeroiden maailmaan, vaikka se itsestäänselvästi ei sinne mahdu. Kirjaimet ja numerot ovat muuten tyypillinen esimerkki kaiken kehityksen dialektisesta luonteesta. Se, mikä yhdessä vaiheessa on ollut hedelmällistä ja kehittävää, muuttuu myöhemmin jarruttavaksi ja kehitystä hidastavaksi elementiksi.

 

Uusien ulottuvuuksien ymmärtäminen ja soveltaminen käytännön elämässä ei ole mahdoton asia, mutta vie aikaa. Radioaalloille ja niiden sovelluksista puhujalle olisi naurettu aikanaan. Esimerkiksi aikakone on tällä hetkellä fiktio, jota ei yleensä oteta vakavasti edes mahdollisuutena. Mutta kuinka kauan...? Ajan muuttumisilmiöt ovat jo tosia ja myös käsitettävissä yleisen suhteellisuusteorian mukaisesti. Tiedostamisprosessissa yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka ovat nekin vain tämän hetken tilanteeseen sopivia välivaiheita. Miksi eivät olisi? Niinhän se on aina ennenkin ollut. Laadullisia tieteellisiä hyppäyksiä vastaavat kielelliset muutokset puolestaan tulevat aina jälkijunassa...

 

Machin holistisen teorian mukaan voimme puhua lajitietoisuuttakin laajemman tietoisuuden olemassaolosta. Stanfordin yliopiston neurofysiologi Karl Pribram (1979) on ehdottanut, että yksilön aivot ovat osa kosmista hologrammia ja sellaisena pitävät sisällään informaation koko universaalista kokonaisuudesta.

 

Tiedostamisella ymmärrämme ympäröivän todellisuuden sekä itsemme tiedostamista sekä erityisesti ympäröivän todellisuuden ja oman itsemme välistä suhdetta ja vuorovaikutusta. Aiemmin esillä ollut "tiedostamattoman" ja fysiikan "kentän" probelmatiikka liittyy kiinteästi tähän vuorovaikutukseen. Voiko ihminen alitajuisesti tai tietoisesti "suoraan" vaikuttaa ympäristöönsä? Tai saada siitä tietoa? Tämä kysymyksenasettelu lienee melkoisen tärkeä sosiaalipsykologiselta ja yhteiskunnalliselta kannalta sekä yksilöiden välisten suhteiden että yhteiskunnan organisaation näkökulmista.

 

Subjektin ja objektin välisen suhteen todellinen luonne on edelleen yhtä lailla mysteeri kuin fysiikan "kenttä".

 

Tiedostamisprosessista puhuttaessa ei voi välttää parapsykologista näkökulmaa, mikäli tämä toistaiseksi kiistanalainen tieteenalue tieteeksi hyväksytään.

 

On hämmentävää, että arvovaltaiset tiedemiehet saattavat olla parapsykologiasta täydelleen vastakkaista mieltä. Yksi pitää parapsykologiaa arvottomana "rajatieteenä", toisen mielestä se taas on suurin ja tärkein haaste aikamme tieteelle.

 

Pushkin ja Dubrov ehdottavat kokonaisten mielikuvien siirtymismekanismiksi ihmisaivoista toisiin ns. seisovia aaltoja, joilla on ainakin väitetty voitavan myös valottaa filmin valoherkkää emulsiopintaa tällaista lahjakkuutta omaavan henkilön silmistä käsin. Näiden "seisovien aaltojen" olemassaoloa on koetettu kieltää. Kuitenkin tämä yksityiskohta, jossa jälleen teoreettinen fysiikka ja parapsykologia kohtaavat toisensa, voidaan Bohrin 1. postulaatin mukaisesti täsmentää: "Elektronin liike radallaan vastaa ympyränmuotoista lankaa; seisovat aallot saadaan, kun langan pituus on kokonaisluku aallonpituuksia. Elektroni muodostaa seisovan aallon, jos radan pituus jaettuna aallonpituudella on kokonaisluku n..." Käytännön sovellutuksena "sei-sovista aalloista" on lasertekniikkaa hyväksi käyttäen toteutettu hologrammikuvaus.

 

Teorian syntyminen vaatii avointa tieteellistä lähestymistä, jossa mitään mahdollisuuksia ei ennalta saa sulkea pois. Albert Einsteinin aikalainen V.I. Lenin on erityisesti korostanut tätä tietoteoreettista näkemystä.

 

V.I. Lenin: "Dialektinen materialismi korostaa ... jokaisen materian rakennetta ja ominaisuuksia koskevan tieteeellisen väittämän likipitäistä, suhteellista luonnetta, ehdottomien rajojen puuttumista luonnossa, liikkuvan materian muuttumista olotilasta toiseen, edellisen kanssa sovittamattomalta näyttävään olotilaan jne. Niin kummallista kuin painottoman eetterin muuttuminen painolliseksi materiaksi ja päinvastoin onkin 'terveen järjen' kannalta, niin 'outoa' kuin onkin, että elektronilta puuttuu kaikki muu massa paitsi elektromagneettinen, niin epätavallista kuin onkin, että liikkeen mekaaniset lait rajoittuvat vain luonnonilmiöiden yhdelle alalle ja ovat sähkömagneettisten ilmiöiden syvempien lakien alaisia jne., - niin kaikki tämä vain vielä kerran vahvistaa dialektisen materialismin paikkansapitävyyden." (V.I. Lenin: Materialismi ja empiriokritisismi, Moskova, 1975, s. 384).

 

Aivan. Lenin tiesi, mistä puhui. Hän ymmärsi, että empiirinen tiede ei voi ratkaista keskeisiä ontologisia kysymyksiä. Näinhän asian näkivät myös esimerkiksi Einstein, Bohr ja Pauli. Vaikka Lenin ei ollut ammattifyysikko, hän ymmärsi ontologiset perus-kysymykset teoreettisen fysiikan kannalta juuri oikealla tavalla. Toisin kuin ne tämän päivän fyysikot, jotka ovat kuvitelleet superkiihdyttymillä ratkaisevansa raja-alueiden peruskysymykset. Einstein, Bohr, Pauli ja Lenin seurannevat huvittuneena näitä touhuja pilven reunalta. Tai mistä nyt sitten katselevatkaan...

 

Lenin kykeni poikkitieteellisiin kytkentöihin. Teoreettisesta fysiikasta tullaan luonnollisin kytkennöin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ihmisaivojen kvanttimekaaniset toiminnot johtavat psykologiaan ja sosiaalipsykologiaan. Sosiaalipsykologian vuorovaikutusmekanismien omituisuudet johtavat suoraan yhteiskunnalliseen ongelmanasetteluun.

 

No niin...

 

Toivottavasti näistä tieteenfilosofisista ja teoreettisista pohdiskeluista on jäänyt alitajunnalle jotain työstettävää. On varmaan niitä, joiden mielestä tällainen filosofointi on hyödytöntä.

 

Ei se ole hyödytöntä. Se on välttämätöntä. Mikäli maailman- ja ihmiskuvamme jää sille lapselliselle tasolle tasolle, mitä valtamedia ylläpitää, olemme hukassa. Emme kykene vastustamaan meitä itseämme ja ympäristöämme tuhoavaa järjetöntä kaupallista ja teknokraattista politiikkaa.

 

Yksilökeskeinen ajattelutapa on nykyisin "muotia". Se voi olla hauska leikki. Vähän aikaa. Mutta tällainen mikkihiirikulttuuri on tie omaan tuhoomme.

 

Yksilön tietoisuuden avartumisella on tärkeä merkitys, mikäli prosessi kytketään yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Ilman yhteiskunnallista kytkentää monenmoiset itsensäkehittämismenetelmät saattavat olla paitsi hyödyttömiä, myös vahingollisia.

 

Yhteiskunta voi vallan mainiosti tulla toimeen ilman yhtä yksilöä. Yksi ihminen ilman yhteiskuntaa sen sijaan on mahdottomuus.

 

Alitajuntamme sisältää kollektiivisen, lajia säilyttävän peruslatauksen. Se löytyy, jos vain haluamme. Nykyisin on tapana puhua myös "henkistymisestä". Oikeanlaatuisella henkistymisellä maailmaa voidaan muuttaa, kunhan siihen liittyy vastaava käytännön työ ja toiminta.

 

Maailma on monimutkaisempi kuin miltä se talouskasvun ohimenevässä huumassa saattaa näyttää.

 

 

 

Tieteenfilosofiasta ja teoriasta käytäntöön.

 

Maailman sosiaaliset ja ekologiset ongelmat ovat vaikeita ja pahenevat edelleen. Järeisiin ongelmiin tehoavat vain vahvat lääkkeet. Yhteiskunnallinen vallankumous, siirtyminen laadullisesti korkeatasoisempaan järjestelmään on välttämättömyys. Järjestelmän rakenteet pitää perusteellisesti muttaa. Tässä prosessissa on tapahduttava ja tulee tapahtumaan vastaava muutos myös ihmismielessä.

 

Hallitsevien piirien mieliteema on sen hokeminen, että maailma on sellainen kun se on ja ettei sille mitään mahda. Vastaavasti Ihminen on kuulemma perusluonteeltaan ahne ja vallanhimoinen, niin ettei sillekään mitään voi.

 

Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Rajuja yhteiskunnallisia muutoksia on aina tapahtunut, erityisesti tällä vuosisadalla. Nämä vallankumoukselliset ja vastavallankumoukselliset prosessit ovat ihmisten toteuttamia. Myös ihminen on muuttunut.

 

Ihmisen mieli on todellisuudessa äärimmäisen elastinen, tilanteisiin sopeutuva ja muuttuva. Se, että joillakin tahoilla koetetaan leimata ihminen yleisenä käsitteenä automaattisesti pelkästään omaa etuaan tavoittelevaksi, on tarkoitushakuista ja virheellistä. Käsitys perustuu feuerbachilaiseen mekaaniseen materialismiin sekä toisaalta siihen, että joidenkin yksilöiden kohdalla se saattaa olla lähellä totuutta. Porvarillisen yhteisön rakenteissa ylimmille askelmille nousseet kiipijät voivat hyvinkin olla tämänta paisia tyyppejä. Ihminen kun mielellään oikeuttaa omia tekemisiään sillä, että samanlaisia ne kaikki muutkin ovat...

 

Eivät ole. Jokainen ihminen on yksilö ja sellaisena ainutlaatuinen. Yksilöllisyyteen liittyy myös piirteitä, joita voidaan yleistää. Keskeisin yleistettävissä oleva ominaisuus ihmisellä on sosiaalisuus. Ihmisyksilö on pohjimmaltaan sosiaalinen, sosiaalisempi kuin eläinlajit yleensä. Epäsosiaalinen yksilö on poikkeus, jonka lähtökohtana on tavallisesti yhteiskunnan sairaus.

 

Korkeammalla tasolla toimiva älyllinen ihmisyhteisö lähtee näistä tieteellisesti oikeiksi todetuista periaatteista. Yhteisön etu on ensisijainen. Jokainen yksilö on tarpeellinen.

 

Maailma on täynnä tekemätöntä työtä. Maailma ei koskaan tule olemaan niin valmis, ettei töitä tarvitsisi tehdä. Työttömyys on ainoastaan kapitalismin ilmiö. Järjelliseen täystyöllisyyteen päästään sosialismissa. Ei se ole edes ongelma.

 

Maailmassa ei kuitenkaan mitään saa ilmaiseksi. Ei tulevakaan sosialismi mikään paratiisi ole. Kieltäymyksiä se merkitsee, mutta toki palkitsee elämän uudenlaisella mielekkyydellä.

 

Tarpeeton tuottaminen, kuluttaminen, mainostaminen, ostaminen ja muu yhteiskunnan kannalta ei-toivottava kaupankäynti vaihtuu säästämiseksi. Valuutoilla ja muilla kapitalismin rahallisilla arvostuksilla keinottelu loppuu.

 

Järjetön "yksityistäminen" korvataan kollektiivisella suunnitelmallisuudella. Yhteiskunta, jossa jokainen yksikkö on erikseen "tulosvastuullinen", mutta kokonaisuutta ei lainkaan huomioida, on absurdi. Eli juuri sellainen kuin se nyt on. Kaaos.

 

Kapitalismin esikuntien suurin huolen aihe tällä hetkellä on maailmantaloutta uhkaava epävakaus, joka saattaa johtaa pelättyyn taloudelliseen kaaokseen ja jälleen syvään lamaan. Maailmankapitalismi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja pörssi- ja valuuttakurssien vakauttamiseksi, mutta keinot loppuvat ennen pitkää. Tuolloin on sosialismin arkkitehdeilla oltava suunnitelmat valmiina ja kansanjoukoilla valmius sosialismin toteuttamiseen.

 

Suunnitelmatalouden valuutta ei kellu eikä ole vapaasti vaihdettava mahdollisten ympäröivien monetarististen järjestelmien rahayksiköihin. Raha vaihdon välineenä tarvitaan, mutta sen merkitys ei ole sairaalloisen ylikorostunut niin kuin se nyt on.

 

Sosialismi merkitsee pitkällä tähtäimellä maailmanvallankumousta. Se ei ole sen utopistisempi kuin edesmennyt Kansainliitto tai Yhdistyneiksi kansakunniksi kutsuttu järjestö, joka kansakuntien edun nimissä ajaa yleensä lähinnä teollistuneiden valtioiden eliittipiirien etuja. Muitakin yrityksiä globaalisiksi poliittisiksi järjestelmiksi on esitetty, kuten Suomessa melko tuntematon Maailman federaatio. Se on Yhdistyneitä Kansakuntia demokraattisempi. Vaalipiirit ovat tasapainoisia eivätkä välttämättä noudata valtioiden rajoja. Muitakin ehdotuksia yleismaailmallisiksi järjestelmiksi on, mutta ne sortuvat parlamentaaristyyppiseen organisaatioonsa.

 

Vastoin yleistä käsitystä sosialismin teoria ei kiellä yksityisyrittäjyyttä. Päinvastoin. Yrittäjän asema sosialistisessa yhteisössä voi olla paljon parempi kuin esimerkiksi nyky-Suomessa. Yhteiskunnan kannattaa tukea kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaista yrittäjyyttä. Isoissa tuotanto-organisaatioissa on usein järjellistä teettää aliurakat ja -hankinnat pienfirmoilla. Tällä tavoin vältetään myös hallinnollisesti hankalien liian suurten yksiköiden syntyminen.

 

On tullut tavaksi arvostella sosialismia sen byrokratian ja korruption vuoksi. Jospa jätetään Helsingin Sanomien kolumnistien höyrypäisyydet sikseen ja käytetään näkökulmaa, josta totuus näkyy paremmin.

 

Sellaista yhteistöä, jossa ei ole byrokratiaa, ei ole olemassakaan. Kyse on siitä, onko byrokratia demokraattisen valvonnan piirissä vai ei. Tällä hetkellä maailmaa hallitsevat pörssikeskukset ja monopoliyhtiöiden pääkonttoreiden superbyrokratiat, joiden toimintoja ei mikään demokraattinen järjestelmä valvo.

 

Korruptiosta lienee yleensäkin aika vaikea päästä eroon. Edesmenneissä ja tulevissa sosialismeissa korruptio oli ja tulee olemaan kriminalisoitu, jopa erittäin ankarasti, mutta ei se ongelmaa kokonaan poista. Kapitalismissa yksityisellä sektorilla korruptio ei ole ainoastaan sallittu, vaan siihen menevät varat ovat tosiasiassa enimmäkseen kirjanpitokelpoisia ja ne saa vähentää verotuksessa. Julkishallinnon puolella korruptio on kielletty, mutta valvonta pettää.

 

Itse asiassa koko vapaasti temmeltävä markkinatalous ei ole muuta kuin yhtä suurta korruptiota, koska kaikki yhteiskunnan elementit pyritään kaupallistamaan. Koko järjestelmä perustuu monelle ihmiselle perin vieraalle rajattomalle rahallisen edun tavoittelulle.

 

On esitetty erilaisia kolmansia vaihtoehtoja kapitalismin ja sosialismin välimaille. Uusi kansainvälinen talousjärjestelmä, "hallittu rakennemuutos" ja erilaiset paikalliset sosiaalitalouden muodot ovat sanoja, jotka eivät teoreettisesti sisällä mitään. Niitä voidaan verrata hienosäätöyrityksiin vasaralla hajalle lyödyssä kellokoneistossa.

 

Kulutukseen ja taloudelliseen kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä uhkaa tuhota elämän kauniilta planeetaltamme. Järjestelmä yrittää pitää yllä korkeaa kulutustasoa. Samalla se elättää sisällään hyvinkin vaarallisia ristiriitoja raaka-aineista ja markkina-alueista käytävän jatkuvan taistelun vuoksi.

 

Pohjoisen pallonpuoliskon teollistuneiden valtioiden ja kehitysmaiden välinen vastakkaisuus kasvaa, joten sotien uhka sinänsä on lisääntynyt. Taloudellinen eriarvoisuus kasvaa. Taloudelliset tekijät ovat aina olleet tärkeimpiä sotien syitä.

 

Kapitalistisen tuotannon volyymi ja sen kouristuksenomaiset kasvattamispyrkimykset merkitsevät energian tarpeen lisääntymistä. Tästä seuraa ekologisia uhkatekijöitä.

 

Sivilisaatiomme säilyttäminen edellyttää ongelmien tiedostamista, ihmisen tiedollisen ja moraalisen tason nousemista sekä joukkomittaista toimintaa perusteltujen päämäärien saavuttamiseksi. Ns. suora demokratia poliittisen toiminnan välineenä ei historian tässä vaiheessa tunnu mahdolliselta. Sen sijaan sellainen edustuksellinen organisaatiomalli, jossa poliittinen päätösvalta ja samalla myös toimeenpanovalta on ankkuroitu tiukasti paikallistasolle, on mahdollinen. Ehkä ensimmäinen joukkomittai-sen toiminnan vaihe on tällaisen järjestelmän luominen. Sen jälkeen politiikan sisältöön kyetään vaikuttamaan rivikansalaisten ehdoilla. Kansalaisten laajan yhteistoiminnan onnistuminen edellyttää organisaatiomallia, joka toteuttaa alueellisen demokratian vaatimukset. Ylempi edustusjärjestelmän taso tottelee alempaa. Nyt tilanne on tasan päinvastainen.

 

Valtioiden parlamentit ja suurten kuntien valtuustot eivät useinkaan tiedä eivätkä välitäkään tietää paikallistason todellisuudesta. Asukkaat lienevät parhaita asiantuntijoita omaa asuinaluettaan koskevissa asioissa.

 

Kansalaisten keskeinen suunnitelmallinen yhteistoiminta on välttämätöntä ja mahdollista, mutta se edellyttää organisaatiomallia, jossa myös kollektiivinen tiedostaminen on mahdollista. Mitkään perinteiset "demokratian" menetelmät eivät toteuta tätä vaatimusta.

 

Yksityisomistus laajassa merkityksessä on sairas ilmiö. Kauppaa, tavaroiden ja palveluiden vaihtoa tietysti tarvitaan, mutta nämä luonnolliset toiminnot tulehtuvat ja vinoutuvat reaalikapitalismissa. Kapitalismi palvelee vain itseään, ei ihmistä.

 

Ns. markkintalous ei ole enää demokraattisesti hallittavissa. Se on muuttunut yleismaailmalliseksi kapitalismiksi, joka elää itse itseään varten hallitsemattomassa, kaoottisessa tilassa. Kansalaisilla ei ole sen toimintoihin mitään sanomista ja vaikuttaa siltä, että tilanne on riistäytynyt ylikansallisen pääoman esikuntienkin käsistä.

 

Talouselämä ratsastaa yleisen mielipiteen aallonharjalla. Yleistä mielipidettä se puolestaan ohjaa käyttämällä omistamiaan joukkotiedotusvälineitä sekä jakamalla tarkoitushakuista informaatiota että mainoksin, joiden tarkoitus on maailman- ja ihmiskuvan muokkaaminen ja tietysti kulutuksen lisääminen. Talouselämän asema valtioissa on vahva. Se tosiasiassa määrää myös hallitusten politiikan päälinjat.

 

"Kaikkien elävien olentojen etujen mukaista on, että kapitalismista päästään eroon"... Tämä lause ei ole vasemmistoradikaalia propagandaa, vaan buddhalaisen oppineen Prabhat Rainjan Sarkarin käytännöllinen ja rehellinen toteamus. Sarkar käsittelee yhteiskuntaa tavalla, jossa sosialismi ja buddhismi käyvät käsi kädessä. Sarkar ei käytä sanaa "sosialismi", mutta puhuu selkein sanoin teollisuuden, kaupan ja maatalouden hoitamisesta osuuskuntien avulla. Hän ei myöskään unohda käsitellä keskitetyn perusteollisuuden ja hajautettujen tuotantoyksiköiden välisiä suhteita. Sarkar askartelee demokratian, vaalijärjestelmän ja edustajien poliittisen vastuun kanssa.

 

Miten kapitalismista sitten päästään eroon? On vaikea kuvitella muuta mahdollisuutta kuin järeitä joukkomittaisia toimia keskeisten organisaatiorakenteiden muuttamiseksi. Omistussuhteet ovat toissijaisia, koska ne toteutuvat organisaatiosta riippuen.

 

Nyt ei esimerkiksi yksityisellä suuryhtiöllä tai valtiollisella monopolilla ole tältä kannalta juuri eroa.

 

Heimoyhteisössä valta- ja oikeuskysymykset olivat ilmeisesti melko ongelmattomia. Pohjimmaltaan demokraattisen heimoyhteisön organisaatio ja rakenne oli selkeä ja helppo sisäistää. Nykyisen teollistuneen valtion organisaatio on niin sekava, että sitä tuskin kukaan pystyy edes kuvailemaan. Tulevaisuuden visiona voisi olla eritasoisten edustustojen muodostama hierarkkinen pyramidi. Sen yksilö pystyy hahmottamaan.

 

"Tie sosialismiin kulkee korkealle kehittyneen kapitalismin kautta". Sanonta ei ole fraasi, vaan luultavasti lähinnä Länsi-Euroopassa vakaa sosialismi tulee olemaan konreettista todellisuutta nopeammin kuin osaamme arvatakaan. Toisaalta olemassa olevia sosialismeja saattaa tässä prosessissa säilyä.

 

 

 

Edistys saattaa olla mutkallista ja yllätyksellistä.

 

Sosialistisessa demokratiassa valtaa kuuluu kansalaisille, ei puolueelle. Puolue toki tarvitaan, mutta sen tehtävänä tulee olla lähinnä keveä ohjaus ja neuvonta. Sillä ei pidä olla omia toimeenpanevia elimiä. Yksipuoluejärjestelmä sinänsä on perusteltu. Tieteellisin perustein yhteisön etuja ajava organisaatio on eräänlainen puolueiden puolue.

 

Saattaa olla, että tähänastisissa sosialismeissa on yritetty edetä liian nopeasti. Toisaalta näihin hyppäyksiin ovat olosuhteet suorastaan pakottaneet. Kyse on tuolloin ollut ihmisoikeuksista. Sosialismin ihmisoikeuskäsite pitää sisällään mm. oikeuden ravintoon ja asumiseen. Sosialismi on pitänyt ja pitää huolta esimerkiksi lapsista.

 

Läntinen media elämöi poliittisilla ihmisoikeuksilla. Se unohtaa Pietarin viemäreissä rottien seassa elävät lapset. New Yorkin slummeissa pakkaseen kuolevat työttömät eivät liioin kuulu päällimmäisiin uutisaiheisiin. Sosiaalisista ongelmista puhutaan yleisenä kategoriana. Lääkkeeksi tarjotaan "kehitystä". Sanan sisältöä vaan ei ole määritelty. Kai se tarkoittaa "talouskasvua", joka rajallisenakin mahdollisuutena merkitsee maailman kehitysalueiden riiston tehostamista, koska muita "kasvun" mahdollisuuksia ei ainakaan pitkällä tähtäimellä ole. Riiston lisääntyminen johtaa tietysti lisääntyvään kurjistumiseen kehitysmaissa. Että sellaisia ihmisoikeuksia.

 

Porvarillinen tiedonvälitys kertoo tarkoitushakuisia kauhujuttuja edesmenneistä ja olevista sosialismeista. Totuutta niissä ei aina ole edes siteeksi. Kapitalismin järjestelmävirheistä ei puhuta. Valtamedia toimii käytännöllisesti katsoen sataprosenttisesti suurpääoman ehdoilla. Ilman rahaa ei media voi toimia. Kapitalismi vaientaa toisinajattelijat sekä rahan voimalla että useasti raaemminkin keinoin. Se niistä poliittisista oikeuksista.

 

Vuonna 2008 maailmassa on sosialistisia valtioita ja alueita, joilla kommunistit käyttävät valtaa. Ympäröivistä monetaristisista järjestelmistä ja niiden poliittisesta painostuksesta huolimatta saattaa olla, että että ne säilyvät uuden maailmanlaajuisen sosialismin syntymiseen saakka.

 

Länsimaille ehkä yllätyksellisin maa on Kiina, markkinasosialistinen suunnitelmatalousvaltio. Siellä on otettu käyttöön kapitalististyyppisiä menetelmiä, koska se on tarkoituksenmukaista köyhyydenpoisto-ohjelman toteuttamiseksi. Ei kukaan - ei myöskään sosialismin teoria - kiellä yksityisen yrittäjyyden tehokkuutta. Yrittäjyys Kiinassa palvelee sosialistisisia viisivuotissuunnitelmia. Suuret projektit ovat Kiinan kansantasavallassa valtiollisia.

 

Kiina on monipuoluevaltio, jossa kommunistisella puolueella on suvereeni asema. KKP:n ohjelma tähtää kommunismiin eikä tätä tavoitetta aseteta kyseenalaiseksi. Kiinaa ei kyetä painostamaan ulkoapäin.  

 

Intiassa on parlamentti. Sekä taloudellinen ja sosiaalinen kaaos. Se kaaos ei "mielipiteillä" korjaudu.

 

Puhtaasti "mielipidedemokratiaan" ja populismiin perustuva yksipuoluejärjestelmä on tuhoisa. Siinä kansalaiset demagogian keinoin valjastetaan palvelemaan Puoluetta. Tällainen oli NSDAP. Sellainen on myös tämän päivän yhdysvaltalainen malli, joka päältäpäin saattaa näyttää omalta vastakohdaltaan. Muodollisesti on kaksi puoluetta. Todellisuudessa vain yksi.

 

Neuvostoperustaisessa, tieteellisessä yksipuoluejärjestelmässä on varottava vallan luisumista ruohonjuuritasolta keskinkertaisille puoluevirkailijoille. Vaara voidaan tiedostaa eikä tällaista vinoutumaa tarvitse päästää tapahtumaan.

 

Yhtä kaikki vuorovaikutusmekanismien täytyy perustua laajalle demokratialle ja niiden täytyy toimia mahdollisimman kitkattomasti.

 

Esimerkiksi Suomessa on yksi demokraattisesti valittu edustaja - siis kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu - 258.1 kansalaista kohden. Neuvosto-Karjalassa vastaava luku oli 63.3. Nämä luvut ilmaisevat varsin selvästi, että kansalaisten ja kansanedustajien keskinäisten yhteydenpito- ja vuorovaikutussuhteiden mahdollisuudet ovat neuvosto-organisaatiossa matemaattisesti paremmat. Paikallistasolla vaalipiirien tulee olla pieniä. Tällöin edustajaehdokas yleensä tunnetaan henkilökohtaisesti ja häneltä edellytetään todellisia ansioita.

 

"Neuvostojärjestelmä on yhteiskuntaelämän - valtiollisen, taloudellisen tai molempien - järjestäminen yhteiskunnan jäsenten välittömän ja tehokkaan hallitukseen osanoton pohjalle..." Näin sanotaan Otavan Pienessä Tietosanakirjassa vuodelta 1927. Neuvostovallan vastustaminen on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että vastaavaa mainintaa tuskin mistään nykyisin löytyy. Hallitsevien ryhmittymien kannalta toimiva demokratia on tietysti kauhistus. Tässä näkyy vastakohtaisuus Leninin rakentaman organisaatiomallin ja Neuvostoliiton myöhemmän todellisuuden välillä. Neuvosto-organisaation paremmuus parlamentaaristyyppiseen järjestelmään nähden myönnettiin laajalti kaksikymmenluvulla. Nyt malli kytketään Neuvostoliitto-nimiseen edesmenneeseen valtioon ja sen lähes hysteerinen vastustus perustuu outoon tarkoitushakuisuuteen, ei tietoon.

 

Sosialistisen demokratian peruslähtökohdat ovat kaikkea muuta kuin pinnallista politiikkaa. Lenin kehitti perustavanlaatuisia filosofisia väittämiä tiedon ehtymätömyydestä, materian ja sen liikemuotojen moninaisuudesta sekä avaruuden ja ajan ulkokohtaisesta todellisuudesta. Nämä väittämät ovat dialektisen materialismin filosofian perusperiaatteita. Lenin puolusti ajatusta, että aika ja avaruus ovat objektiivisesti todellisia kategorioita.

 

Samalla hän korosti, että erityistieteelliset käsitykset avaruudesta ja ajasta muuttuvat väistämättömästi, että tietämisprosessi on ääretön ja että tiedon kehittyessä aika- ja avaruuskäsitykset syvenevät.

 

Käytännössä Euroopan sekava tilanne juuri nyt on kaikkea muuta kuin yksiselitteisinen kapitalismi-sosialismi-problematiikan kannalta. "Kommunismin haihtumisen seurauksena kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa

 

pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ovat ehtineet luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin." Näin olisi voinut kirjoittaa euroinnostuksen valtaama kommentaattori tällä vuosikymmenellä.

 

Vaan kun ei ole. Lainaus on peräisin Marxin ja Engelsin teoksesta "Kommunistisen puolueen manifesti" vuodelta 1848. Engels jatkaa: "...ja ennenkuin maailma jaksaa arvioida tapahtunutta oikein,kommunisteja tullaan pitämään paitsi hirviöinä myös hölmöinä".

 

Engels kykeni näkemään reaalisosialismin ensimmäisen yrityksen kariutumisen.

 

Aktiivinen politiikka on luovaa ja tavoitteellista. Tavoitteiden asettaminen ja toteuttaminen ei ole helppoa. Tie on pitkä ja kivinen.

 

Sosialismin tavoitteet saattavat vaikuttaa kaukaisilta ja utopistisilta, mutta yhtä ennakkoluuloisesti on aina ennenkin kaikkeen uuteen suhtauduttu. Aikanaan uudet asiat yleensä kuitenkin lopulta hyväksytään itsestäänselvyyksinä.

 

Puolueen käsite ja asema on muuan sosialismin teorettisia ydinkysymyksiä.

 

Tavanomainen havaintoharha liittyy käsitykseen monipuoluejärjestelmön demokraattisuudesta.

 

On ollut tapana arvostella yksipuoluejärjestelmiä. Mutta miten esimerkiksi suomalainen pluralismi eroaa yksipuoluejärjestelmästä? Puolueet asettavat ehdokkaat liiemmin kansalaisten mieltä kysymättä. Ja "yhteiskuntasopimus", konsensus, syntyy puoluetoimistojen kesken. Todellista oppositiota ei ole. Puolueet muodostavat käytännössä yhden kokonaisuuden, jota voidaan perustellusti verrata mihinkä tahansa yksipuoluejärjestelmään. "Pluralismissa" tai "moniarvoisuudessa" pitäisi olla oppositio, jotta se toimisi. Sitä ei ole. Sitä ei sallita.

 

Suhteellinen vaalitapa tuottaa pieniä puolueita. Enemmistövaalijärjestelmässä valitaan yksi eniten ääniä saanut edustaja jokaisesta vaalipiiristä. Järjestelmä suosii suuria puolueita.

 

Vaalitavasta ja ääntenlaskutavasta on käyty keskustelua. Lienee kuitenkin melko yhdentekevää, millä tavoin valitaan henkilöt edustuselimiin, jotka eivät toimi eikä niillä ole todellista päätösvaltaa.

 

Sosialistinen yhteisö on pääsääntöisesti yksipuoluejärjestelmä. Poikkeuksia on. Sosialisten valtion vaalimenettelyssä pääpaino on ehdokkaiden asettamisessa. Vaalitapahtumassa noudatetaan pääsääntöisesti enemmistövaalijärjestelmää pienin vaalipiirein.

 

Yhteiskuntamuodostuman mahdollisuudet toteuttaa demokratiaa sisältyvät kyseisen organisaatiomallin yleisiin ominaisuuksiin ja matemaattis-geometris-kyberneettisiin edellytyksiin kuljettaa elämän jatkumisen ja kehittymisen kannalta tärkeää informaatiota sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti, joka suuntaan yhteisössä.

 

Tiensä päässä olevien parlamentaaristyyppisten edustusjärjestelmien tilalle tarvitaan ajan vaatimuksia vastaava, historialliseen tilanteeseen soveltuva uudenlainen edustuksellisen demokratian malli.

 

Voimme karkeasti hahmotella ihmisyhteisöjen kehitystä tiedonkulun optimaalisilla mahdollisuuksia erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä. Mikäli otamme demokratian kriteeriksi ainoastaan tahdonilmaisuimpulssien matemaattiset mahdollisuudet kulkea lähettäjältä vastaanottajalle organisaation puitteissa, voimme havainnollistaa asiaa seuraavin geometristyyppisin mielikuvin.

 

1. Heimoyhteiskunnat. Heimo valitsee itselleen johtajan tai johtajat, joiden kanssa neuvotellaan asioista. On luonnollista, että johtajiksi valitaan henkilöt, joilla on tehtävän edellyttämää pätevyyttä. Tällainen yhteisö on varsin demokraattinen, vaikka onkin tietysti alkukantainen. Geometrisesti tätä mallia voidaan hahmottaa vaikkapa vaikkapa kannallaan seisovien pyramidien saaristoksi.

 

2. Valtio. Yksinvaltius. Valta periytyy, tiedon kulku ainoastaan yhteen suuntaan. Demokratiaa ei ole lainkaan. Tässä tapauksessa pyramidi seisoo täysin kärjellään.

 

3. Feodaalidemokratia. Yksivaltias delegoi valtaa edelleen feodaaliylimystön muodostamalle parlamentille, joka puolestaan ei delegoi sitä edelleen. Kärjellään seisova pyramidi, jonka kärki on hiukan lytistynyt.

 

4. Porvarillinen demokratia. Kansalaiset valitsevat parlamentin, jolle annetaan näennäinen valtiovalta. Porvarillista demokratiaa hallitsevat todellisuudessa monopoliyhtiöiden hallintoneuvostot, jotka valtioneuvoston ja julkisen tiedonvälityksen kautta ohjaavat sekä parlamentin toimintaa että vaalitapahtumaa. Demokratia-arvo aiempaa parempi. Sekä kärjellään että kannallaan seisovien pyramidien yhdistelmä. Valtio on muodollisesti kannallaan seisova demokraattinen pyramidi. Suuryhtiöden kolmiot ovat ylösalaisin. Lisäksi on epälukuinen määrä yksityisiä, julkisia ja puolijulkisia yhteisöjä, jotka aiheuttavat koko yhteisön geometrisen hahmon muuttumisen muodottomaksi, käsittämättömäksi. Kehitysvaihessaan porvarillinen parlamentaarinen demokratia sattaa toimia kohtalaisesti, mikäli pääomaa edustavilla puolueilla on vastassaan toimiva työn puolueiden oppositio. Ennemmin tai myöhemmin oppositio kuitenkin nujerretaan ja syntyy pääoman diktatuuri.

 

5. Sosialistinen demokratia. Sosialistisessa demokratiassa yhteiskuntaa hallitsee ruohonjuuritasoon perustuva eritasoisten edustuselinten hierarkkinen pyramidi, jossa tiedon kulun mahdollisuudet ovat optimaaliset. Parlamenttia ei ole eikä hallintotapa ole parlamentaarinen. Neuvostoilla on periaatteessa sekä päätös- että toimeenpanovalta. Sosialistisen demokratian organisaatiohahmo on geometrisesti kannallaan seisova suuri pyramidi. Sama periaate toimii periaatteessa kaikilla tasoilla ja myös koko maailman mitassa.

 

6. Ihmisen tietoisuuden kehittyessä ei ehkä tarvita organisaatioita lainkaan. Tiedon kulku tapahtuu mahdolisesti osin telepaattisesti sekä tietysti nykyaikaista tietojenkäsittely- ja tiedonvälitystekniikkaa käyttäen. Käsiteltäviä asioita ei ole paljoa, koska korkealla eettis-moraalisella ja tiedollisella tasolla yhteisön ongelmat vähenevät. Tässä vaiheessa voidaan puhua täydellisestä demokratiasta. Olemattomalla organisaatiolla ei ole mitään geometrista mallia.

 

Neuvosto-organisaation mielekyyttä ei yleensä ymmärretä. Sana kytketään mielellään ajatuksettomasti epäonnistuneisiin sosialismeihin, vaikka parempi olisi kai sanoa, et-tä sosialismit sortuivat neuvosto-organisaatiosta huolimatta. Suurimmassa osassa itäisen Euroopan ns. kansandemokratioita ei ollut neuvosto-organisaatiota.

 

Neuvostoliitosta aikanaan länteen loikannut tai karkotettu loogikko Alexandr Zinovjev pitää tiukasti kiinni neuvostojärjestelmästä, vaikka olikin joutunut erimielisyyksiin puolueen kanssa. (Helsingin Sanomat, 1.12.90.).

 

Neuvostojen muodostaman hierarkkisen pyramidin pystyy yksilö helposti ymmärtämään ja sisäistämään.

 

Nykyisissä parlamentaaristyyppisissä järjestelmissä vuorovaikutussuhteet ovat niin sekavat, ettei niitä ymmärrä valtio-opin asiantuntijakaan, saati rivikansalainen.

 

Neuvosto-organisaatiota on arvosteltu sen näennäisen tehottomuuden perusteella. On kuitenkin niin, että kansalaiset eivät koskaan opi hoitamaan omia ja yhteisiä asioitaan ilman siihen annettua mahdollisuutta. Ja toisaalta. Mitä on tehokkuus? Nykyi- nen ekonomistien hallitsema maailma on ajautumassa sekä sosiaaliseen että ekologiseen tuhoon juuri siksi, että yksikkökohtaisesta "tehokkuudesta" tuotannossa on tehty itsetarkoitus. Tältä kannalta virkamiesvaltainen pääoma- ja teollisuuspiirien sisäänlämpiävä hallintojärjestelmä on kieltämättä tehokas. Se on tehokas työttömyyden kasvattamisessa ja yleensä sosiaalisten ja ekologisten ongelmien synnyttämisessä. Tehokkuudelle on syytä miettiä uusia mittareita.

 

Tällä hetkellä Suomessa pyritään tehostamaan valtion hallinto- järjestelmää EU:n tahdon mukaisesti eli täsmälleen päinvastoin kuin demokratian edistämisen kannalta pitäisi. Valtion hallintojärjestelmää pitäisi heikentää ja samalla vahvistaa alueellisia edustuksellisia ja demokraattisia elimiä ja toimintoja.

 

Euroopan unionin toiminnallisena ohjenuorana on Maastrichtin sopimus. Sen mukaan jäsenyyden suoranainen ehto on "yksityistäminen" eli taloudellisen ja samalla poliittisen vallan siirto demokraattisesti valituilta elimiltä suurpääomalle.

 

Emme kai anna asioiden luisua samalla tavoin? EU on pienen eliittiryhmän valtahirvitys, jota voidaan perustellusti verrata natsi- ja fasistipuoueisiin. EU:lla on erinomainen kyky kätkeä todelliset kasvonsa.

 

Europarlamentti on hirvitys, jolla ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa,

 

Valtio-opillisesta näkökulmasta parlamentaariselle edustusjärjestelmälle on vain yksi vaihtoehto. Se on alueellisten perusyksiköiden varaan rakennettu hierarkkinen pyramidi. Se on diktatoorisen ja imperialistisen hallintomallin vastakohta.

 

Tarkoitus ei ole palauttaa edesmenneitä sosialismeja. Kyse on uuden neuvostoperustaisen sosialismin muodostamisesta, hyödyntäen kaikkea uutta tietämystä sekä nykyistä tietojenkäsittely- ja tiedonvälitystekniikkaa.

 

Tavoite on realistinen ja mahdollinen. Tietenkin sen saavuttaminen edellyttää laajaa yhteistoimintaa yli kansallisuusrajojen ja yli perinteisten puoluerajojen. Kapitalismin vastaiseen taisteluun tulee jokaisen kansalaisen, pienyrittäjän sekä nyt hajallaan olevien pienten poliittisten oppositioryhmien yhtyä.

 

Pelkkä keskustelu ei riitä. Tarvitaan organisoitumista ja toimintaa. Pääomapiirit rakensivat aikanaan suojamuurikseen porvarillisen valtiosääntöoikeuden. Se muuri on nyt murrettava. Vaatimattomammilla tavoitteilla ei ole käyttöä. Olkoon kyykistelyn aika ohi.

 

Ei ihmisen tarvitse olla kommunisti ymmärtääkseen maailmaa marxilaisesta näkökulmasta. Eikä ketään voi pakottaa kannattamaan sosialismiim ja kommunismiin pyrkiviä puolueita ja järjestöjä. Sen sijaan voitaneen rehellisesti sanoa, että kuluneen vuosi- kymmenen myllerryksien jälkeen kommunisteina esiintyvät henkilöt eivät ainakaan ole takinkääntäjiä...

 

Maailman mitassa on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko imperialistinen, kaikennielevä kapitalismi tai uusi, demokraattinen maailmanjärjestys.

 

"Neuvostovallan voitto maailmassa on varma asia. Kyse on vain ajasta". (V.I. Lenin). Niinpä.

 

 

 

Kirjallisuutta

 

A. Dubrov & V. Pushkin: Parapsykologia ja moderni luonnontiede.

Moskova, 1987.

 

H.J. Eysenck & C. Sargent: Selittämätön todellisuus.

Hämeenlinna, 1983.

 

Juhani Kyröläinen & Pekka Teerikorpi: Ufojen arvoitus.

Jyväskylä, 1980.

 

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia.

Porvoo, 1988.

 

Fritjof Capra: Fysiikka ja tao.

Porvoo, 1983.

 

Timo Järvilehto: Missä sielu sijaitsee?

Jyväskylä, 1987.

 

James A. Alcock: Parapsychology: Science or Magic.

Exeter, 1981.

 

A.N. Leontjev: Toiminta, tietoisuus, persoonallisuus.

Kuopio, 1977.

 

K. Helkama & A. Koski-Jännes: Marxilaisen sosiaalipsykologian kysymyksiä.

Helsinki, 1975.

 

F. Burlatski: Nykyajan valtio ja politiikka.

Moskova, 1978.

 

M. Billig: Social psychology and intergroup relations.

New York, 1976.

 

V.I. Lenin: Kootut teokset.

Petroskoi, 1954.

 

P. Teerikorpi & M. Valtonen: Kosmos, maailmamme muuttuva kuva.

Helsinki, 1988.

 

W.E. Butler / D. Ashcroft-Nowicki: Telepatia.

Helsinki, 1987.

 

Pieni Tietosanakirja (Otava)

Helsinki, 1927

 

Ian Redmount: Wormholes, time travel and quantum gravity.

New Scientist, London, April 1990.

 

James Gleick: Kaaos.

Jyväskylä, 1989.

 

Gertrude R. Schmeidler: Parapsychology and Psychology.

Jefferson, 1988.

 

P.R. Sarkar: Nykyhetken ongelma.

Helsinki, 1983

 

Matthew Manning: Linkki tuntemattomaan.

Keuruu, 1975.

 

Guy Lyon Playfair - Scott Hill: Salattu avaruus. Ihminen ja kosmiset voimat.

Helsinki, 1979.

 

H. Häyry, H. Karttunen, M. Virtanen (toim.): Paholaisen asianajaja. Skepsis ry:n julkaisuja.

Helsinki, 1989.

 

Jussi Vähämäki: Kommunismin loppu - vai politiikan?

Artikkeli Helsingin Sanomissa 25.11.90.

 

A.I. Kitaigorodski: Elektronit. Fysiikkaa kaikille. Kirja 3.

Moskova, 1981.

 

Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus.

Keuruu, 1984.

 

K.V. Laurikainen: Filosofiaa fyysikon silmin.

 

Helsinki, 1991

 

Kristin Dahl: Pimeä aine - kosmoksemme kummajainen.

Tiede 2000, 7/91.

 

V.I. Lenin: Materialismi ja empiriokritisismi.

Moskova, 1975.

 

Isaac Asimov: Maailmankaikkeuden mitat.

Porvoo, 1985.

 

K.V. Laurikainen: Atomien tuolla puolen.

Mänttä, 1985.

 

Matti Wuori: Faustin uni.

Helsinki, 1995.

 

David Bohm & F. David Peat: Tiede, järjestys ja luovuus.

Helsinki, 1992.

 

 

Anselm Kaste: Tietäjän Testamentti.

Helsinki, 1975.

 

Jukka Heiskanen & Vesa Oittinen: Ideologia, subjekti, humanismi.

Vaasa, 1987.

 

Ruotsalainen, Seppo: Marx ja talouden nykyilmiöt.

Demokraattinen sivistysliitto, 1995

 

Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin.

Juva, 1998

 

World Constitution and Parliament Association: Maailman federaation perustuslaki. Käännös. Heikki Sipilä, Helsinki, 1992

 

Heikki Sipilä: Aineen olemus. Poikkitieteellinen hahmotelma.

Helsinki, 1992.

 

 

Heikki Sipilä: Manifesti. Poliittinen pamfletti.

Helsinki, 1996

 

Enqvist, Kari: Olemisen porteilla.

Juva, 1999

 

Enqvist, Kari: Näkymätön todellisuus

Juva, 1997

 

Maalampi, Jukka: Painovoima. Artikkeli Tiede-lehdessä 7/2006.

 

Huipputehoinen hiukkaskiihdytin. Artikkeli Tiede-lehdessä 1/2008.

 

- Wikipedia, parapsykologia. suom. 2008